Oslosta jatkoimme junalla matkaa Stavange nimiseen paikkaan josta pääsimme autokyydillä Grimerudiin jossa viivyimme perjantaihin asti YWAM:in työntekijä kokoontumisessa jonne oli tullu porukkaa ympäri Norjaa. Myö saavuttiin Hannan kanssa Grimerudiin aikaisin ja ohjelma alkoi vasta puol kahdeksalta illalla niin sitä ennen meillä oli hyvin aikaa nukkua univelkojamme pois. Grimerudin DTS base on vanha iso maatila alue. Tytöt oli majoitettu liikuntasaliin joka asutettuna näytti tältä.
Maanantai-iltaan mennessä sitten suurin osa meidän koulumme opiskelijoista oli saapunu ja oli ihanaa nähdä taas tuttuja naamoja. Samalla tuntui kyllä tosi oudolta olla taas Norjassa ja koti-ikäväkin kaihersi tavallista enemmän kun olo oli väsynyt ja olin vielä vähän kipeäkin. Päivää piristi kun törmäsimme Norjan DTS:ien kahteen muuhun suomalaiseen. Maanantaina menin kerrankin aikaisin nukkumaan, koska olo oli niin järkyttävän väsynyt, luonnollisesti varsin valvotun uuden vuoden ja matkustamisen jäljiltä.
Tiistaina osallistuin ohjelmaan, mutta jouduin lähtemään kesken kaiken pois kun olo muuttui niin huonoksi, että tuntui että saatan pyörtyä. Sen päivän ja seuraavankin vietin sitten pääosin nukkuen. Tunsin syyllisyyttä, koska meitä oli kehotettu ottamaan kaikki irti ohjelmasta. Toisaalta en ollut antanu itelleni joululomalla mahdollisuutta levätä ja sairastaa kunnolla joten oli vaan hyvä, että sain pari päivää pelkkää lepoa. En mie kipeänä ois saanu siitä ohjelmasta kuitenkaan paljoa irti. Miusta sitäpaitsi tuntu että siellä saírastaessani Jumala opetti minnuu olemaan itelleni armollinen ja antamaan aikaa lepoon ja parantumiseen. Hyväksi kääntyi siis sekin.
Viimeisenä päivänä olin jo suht terveenä ja pystyin osallistumaan ohjelmaan. Ilta seittämästä seuraavan aamun klo seittämään meijän dts oli vastuussa 24/7 rukoushuoneesta, joka toimii Grimerudissakin. Yö oli jaettu vuoroihin ja jokainen tiimi oli vastuussa kaks tuntia, mutta siellä sai kyllä olla pitempäänkin. Se rukoushuone juttu oli tosi mahtava ja anto ajan ja paikan hiljentymiseen ja rauhottumiseen. Oli myös mahtavaa ylistää ja rukoilla yhdessä. Miun tiimin vuoro oli klo 21-23, mutta loppujen lopuks olin siellä rukoushuoneessa aina seuraavan aamun klo 8.45 asti ja menin siitä sitten suoraan aamupalalle. Oli aivan ihanaa ja sain vaan tulla rauhassa Jumalan eteen ja luin Raamattuakin enemmän kuin pitkään aikaan. Välillä nukahdin kun siellä oli sohvia, tyynyjä ja vilttejä ja se oli aivan sallittua. Samalla tuntu sitäpaitsi, että mikä ois sen parempi paikka nukkua kuin Herran huone. Tuntu niin rauhalliselta ja sydämessä lämpöiseltä.
Seuraavana aamuna aloitimme matkan takaisin Ålesundiin selviydyttyämme ensin taistelusta muutaman hajonneen minibussin oven kanssa. Ovet saatiin kuitenkin kiinni ja pysymään paikoillaan ja kiitos Herran, busseissa oli edelleen ovet siinä vaiheessa kun oltiin takaisin Ålesundissa. Viikonloppu meni tavaroita järjestäessä ja nukkuessa ja tuttuihin rytmeihin ja kuvioihin palatessa. Mie olin niin vakuuttunu, että olin joululomalla vieny paljon turhaa tavaraa Suomeen, mutta rinkkaa purkaessani sitä tavaraa tuntui jotenkin olevan paljon enemmän kuin Suomeen lähtiessä. Hetkellisestä epätoivosta huolimatta me kaikki kolme kämppistä saimme laajentuneet matkatavaramme sullottua kaappeihin ja huoneessa mahtui liikkumaan vielä senkin jälkeen.
Koti-ikävä on jotenkin vaivannut minnuu paljon enemmän nyt joululoman jälkeen kuin vaikkapa vuoden alussa. Kaikki jotka olivat kotona viettämässä lomaa ovat valitelleet samaa. Näki kaikkia rakkaita pitkästä aikaa ja pääs asumaan omassa lämpimässä kotitalossa niin on helpompi haikailla tuttujen asioiden, ihmisten ja tutun kielen pariin kun asuu taas maassa jossa kuulee norjaa ja englantia, taloissa on yksinkertaiset ikkunalasit ja välillä aivan järkyttävän kylmä ja jatkuvasti syödään leipää. Yksi tekijä joka on myös lisännyt koti-ikävää on se, että oon edelleenkin ollu kipeänä eikä oo ollu äitiä hoivaamassa vaan oon hytissy kippurassa omassa sängyssäni ja kitannu teetä ja vetäny buranaa poskeen(kohtuudella toki). Nyt onneksi alkaa tuntua, että tää flunssa on pikkuhiljaa kokonaan voitettu. Uuden tietokoneeni nettikin toimii niin on huomattavasti helpompi olla kotipuolessa oleviin ihmisiin yhteydessä.
Maanantaina alkoi taas uusi opetusviikko uusine haasteineen. Aiheena oli lähetys ja oppitunnit olivat todella innostavia ja inspiroivia. Varmaan yhtä jos useampaa puraisi lähetyskärpänen. Itse oon epäilly itsessäni tätä puremaa jo pitempään. Selkeetä maata tai maanosaa ei vielä kyllä oo sydämellä, mutta Jumala näyttää asiat ajallaan. Outreach on myös varmasti aivan loistavaa kokemusta ja saa myös paremmin oikeesti käsitystä mitä lähetystyö on käytännössä. Toki lähetyslapsena siitä käytännöstäkin varsin paljon tiedän, mutta on kuitenkin eri asia lähteä nyt "aikuisena" tai ainakin täysi-ikäisenä kentälle vaikka vain lyhyemmäksi aikaa. Tällä viikolla on ollu jonkun verran tapaamisia sen oman outreach ryhmän kanssa ja on tutustuttu toisiimme ja kohdemaahan ja työnkuvaamme paremmin ja mitä tärkeintä, rukoiltu kohdemaan ja tiimin toimivuuden puolesta. Saatte ehdottomasti armaat blogini lukijat rukoilla outreachin puolesta vaikka en kohdemaata voikaan tässä paljastaa. Jos haluatte tietää niin kysykää miulta henkilökohtaisesti vaikka naamakirjassa.
Yksi meijän koululainen joutui tällä viikolla lähtemään takaisin Yhdysvaltoihin kun hänen viisumiasiat ei ollu kunnossa. Hällä ei ollu viisumia sillon kun hän tuli syksyllä tänne Norjaan ja kun hän anoi täällä uudestaan viisumia hakemus evättiin. Tieto tuli tän viikon alussa. Hän oli tienny jo yli kuukauden että kotiinlähdön vaara on olemassa, mutta kyllä se silti tuli järkytyksenä meille kaikille. Järjestimme hälle läksiäiset: teimme kortin ja leivoimme kaikkea hyvää ja oli taas perintein dance party. Hän sai jotain kautta huomattavan halvan äkkilähdön ja lähti jo aikaisin keskiviikko aamuna. AJ:n puuttumisen todellakin huomaa. On kuitenkin olemassa se mahdollisuus että hän saattaa saada uuden viisumin nopeammin kun anoo sitä Yhdysvalloissa ja hän voisi liittyä outreachille ja tulla vielä viimeiseksi kuukaudeksikin tänne Norjaan. Tän asian puolesta saa ehdottomasti rukoilla. AJ:n lähtö avas ainakin miun silmät sille miten lyhyt tää aika loppujen lopuks on ja ollaan oltu taas paljon yhteisöllisempiä ja oon käyny paljon ihania syvällisiä keskusteluja ihmisten kanssa ja koettanu nauttia pienistä kauniista hetkistä.
Tänään käytiin pienemmällä porukalla kattomassa leffateatterissa The girl with the dragon tattoo. Huhhuh, ei ollu ihan miun herkkyystason omaaville ihmisille suunnattu leffa. Jouduin aika monessa kohtaa kääntämään katseeni pois ja kyl mie muutaman kyyneleenkin vuodatin ja tunnustan, osan aikaa olin piilossa takkini alla ja kurkin varovasti sieltä ja pidin korvia lukossa. Ehkä miun pitäis vaan katsoa niitä muumeja. Kaikesta raakuudestaan huolimatta elokuva oli kyllä erittäin mukaansatempaava ja kirjat voisin kuvitella lukevanikin. Elokuva oli synkkäsävyinen ja jätti aika raskaan olon. Tämän tuntemuksen kanssa en ollut yksin vaan muutkin sanoivat samaa. Pojat pyysivät meiltä tytöiltä anteeksi että olivat pyytäneet meitä katsomaan sitä leffaa, he eivät olleet osanneet odottaa ihan sellaista raakuutta ja kaiken yksityiskohtaista näyttämistä. Elokuva masensi ja sai miettimään maailman pahuutta, mutta onneksi Jeesus on voittanut maailman. Loppuun läjäytän Psalmin 91. Hyveli yöteli!
" Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti