Verta, hikeä ja kyyneleitä

Hah, tulipas dramaattinen otsikko tälle kerralle. Ei kuitenkaan syytä huoleen, mitään kauheaa ja dramaattista ei ole tapahtunut. Ensimmäinen creative week jatkui aika samoissa tunnelmissa kuin oli alkanut. Ihania koreografioita joissa oli paljon itsetutkiskelua. Keskiviikon teemana oli menetys ja suru. Tanssimme ihanaa herkkää koreografiaa jota varten olimme keränneet edellisellä viikolla lehtiä pihalta. Tanssimme lehdissä, potkimme niitä, heittelimme niitä ilmaan ja kierimme niissä. Koreografia oli älyttömän kaunis ja välillä vain itkin ja tanssin samaan aikaan. The falling leaves-koreografian lisäksi teimme tanssia, joka käsitteli riippuvuuksia ja kiellettyjä asioita jotka kiehtovat. Ideana oli, että seinässä on ikäänkuin reikä jonne emme saa katsoa, mutta haluamme kuitenkin kurkistaa toiselle puolelle, mutta kun sen teemme reikä imaisee sisälleen. Tanssi oli vauhdikas ja agressiivinen ja olimme aivan hiestä märkiä sen jälkeen. Sen lisäksi teimme jotain syvävenytys harjoituksia palloilla ja vapautimme psoas-lihasta jännityksestä. Äärimmäisen kivuliasta touhua joskin erittäin tehokasta. Myös erittäin koomisen näköistä kun 8 tyttöä makaa pallojen päällä ja irvistelee kivusta. Torstaina oli aiheena kauneus ja se kuinka olemme ihmisten sanoista huolimatta Jumalan silmissä aina kauniita. Perjantaina teimme iloista gospel koreografiaa kunnon soul-mama tyyliin. Hiki virtasi, mutta koreografia oli niin hulvaton että hymy oli herkässä. Sitten oli aika hyvästellä ihana vieraileva opettajamme.

Perjanatai-iltapäivänä oli show and tell. Esitimme ensimmäisen päivän koreografiamme Sad Clown. Naamiot tekivät ihmisiin vaikutuksen ja oli hauska muodostaa katsekontakti ihmisiin ja katsoa kun he sävähtivät. Muiden trackien tuotoksia oli myös todella hieno nähdä. Illalla meillä oli taiteilijavieraina Rudi ja Ranghild Myntevik. Rudi on muusikko ja Ranghild näyttelijä. He jakoivat inspiroivalla tavalla elämästään ja taiteen ja uskon yhdistämisestä.

Viikonloppuna musiikki trackilla ja acting trackilla oli seminaari. Muilla oli vapaata. Mie olin keittöä vuorossa joten lauantai kului aikalailla keittiössä ensin aamupala astioita pesten, sitten pizzaa leipoen ja vielä astioita pesten kun lupasin korvata yhden tytön tiskivuoron kun hänellä oli synttärit. Olin viettänyt keittössä yli neljä tuntia ja olin aivan uupunut kun tiskasin isoja leikkuuveitsiä. Veitsi lipsahti kädessäni ja seuraavassa hetkessä huomasin veren tursuavan sormestani. Miulle tulee aina heikko olo kun näen verta, varsinkin omaani. Hoipperehdin itkuisena tyttöjen vessaan ja koitin tukahduttaa vuotoa. Onneksi joku tuli auttamaan ja kun sormi oli paketissa menin muusikkojen luokse studioon. Kaikki olivat ihania ja hoivasivat minua. Helene haki vettä ja Kristine hieroi miun hartioita ja Marius antoi jalkahieronnan. Alkoi tuntua ettei sormeen leikkaaminen ollutkaan niin kamalaa kun kaikki olivat niin kilttejä. Myöhemmin illalla meillä oli tanssibileet(meillä on ollut niitä jo aika monena iltana). Tanssiminen oli mukavaa ja unohdin haavan. Tanssimisen jälkeen sormi alkoi kuitenkin vuotaa uudestaan ja olin niin väsyny että muutuin itkuiseksi ja masentuneeksi. Koti-ikävä iski ja kaikki tuntui kurjalta. Onneksi sentään sain raahattua itseni nukkumaan ja seuraavana aamuna kaikki oli jo paremmin.

Tää sunnuntai on ollut tosi leppoisa päivä. Nukuin pitkään, luin Raamattua, otin päiväunet ja kirjoitin oppimispäiväkirjaani. Iltaruuan jälkeen siivosin huoneeni ja menin kävelylle. Syysilma oli ihanan raikas ja keräsin kirkkaanvärisiä vaahteranlehtiä. Soitin puhelun äidille ja oloni oli oikein hyvä. Kun palasin talolle, (sanon tätä jatkossa kodiksi, koska tällä hetkellähän tää on miun koti) liimasin vaahteranlehdet huoneeni seinälle. Nyt olen vain syönyt iltapalaa, jutellut ihmisille ja viettänyt pienen tunteiden purkamishetken Hannan kanssa suomeks. Välillä on vaan niin tärkeetä, että saa puhua suomea. Olo on taas oikein hyvä ja oon vaan miettinyt, että täällä ei oo kulunu yhtään päivää etteikö joku ois sanonu jotain kaunista tai halannu tai ollu muuten vaan ihana. Jumalan rakkaus oikeesti loistaa näistä ihmisistä.
Otsikon veri tuli siis sormessa olevasta haavasta, hiki virtasi tanssitunneilla ja kyyneleitä on tullut vuodatettua joka päivä, välillä surusta välillä ilosta. Tässä tältä erää. God natt!

Vihdoin näitä kuvia

Ihana Ålesund!

Suloisia taloja

Upea auringonlasku

huikeita aamunäkymiä tuntureilla

Ihanat norjalaiset huonekaverini Heidi ja Helene

Ihana porukkamme!

Näkymä talomme parvekkeelta(huom. havaittavissa vain kauniilla ilmalla ja kaunis ilma ei rannikolla ole kovin yleinen)

Iloista kirkkokansaa jumalanpalveluksen jälkeen vas. Linnea(Ruotsista), David(Columbiasta), joku hyypiö ja Solveig(Norjasta)

The Base house

Tunturivaellusta, Mc Donaldsin kanasalaattia jumalanpalveluksen jälkeen, zumbatunteja ja lukuisia kyyneleitä

.

Edellisestä kirjoituksestani onkin vierähtänyt jo lähemmäs viikko. Kirjoittamista hieman hidastaa se, että oman tietokoneeni langaton verkko ei edelleenkään ole yhteistyökykyinen ja joudun lainaamaan kavereiden koneita. Kaikenlaistahan tässä on edellisen kirjoituksen jälkeen ehtinyt tapahtua.

Perjantaina lähdimme tunturivaellukselle. Sen piti olla jo aiemmin viikolla, mutta sää oli huono. Perjantaina keskipäivän aikoihin pakkasimme sitten kaikki tavaramme ja valmistauduimme lähtöön. Teimme myös komeat sotamaalaukset jollain armeijan maastoutumisväreillä. Ajoimme n. 45 minuuttia kolmella minibussilla kukkulan juurelle ja lähdimme siitä nousemaan jyrkkää rinnettä ylöspäin pienemmissä ryhmissä. Ison rinkan kanssa nouseminen oli yllättävän raskasta ja pidimme paljon taukoja. Meillä meni nousuun yli tunti ja sen jälkeen olo oli ihan nuutunu ja väsyny, mutta maisemat oli sen kaiken arvoista. Kun saimme leirin pystyyn kukkulan laelle, oli vapaata aikaa ja paistoimme nuotiolla makkaraa, norjalaista tikkuleipää ja vaahtokarkkeja. Tunnelma oli ihana. Myöhemmin jotkut soittelivat kitaralla ylistysbiisejä ja mie innostuin tanssimaan kukkulan huipulla. En oo varmaan koskaan elämässäni tanssinu niin kauniissa paikassa. Myöhemmin illalla oli vielä laadukkaita pelejä joissa mm tungettiin suu täyteen vaahtokarkkeja ja piti yrittää puhua. Pääsin myös kokeilemaan ilmaan heitetyn kermavaahdon pyydystämistä suuhuni. Lopputuloksena kermavaahto päätyi nenään. Loppuillasta oli vielä omaa hiljentymistä Jumalan kanssa ja ylistystä. Nukkumaan mennessäni olin varma että nukahdan melkein heti, mutta tuuli ulvoi kauhean kovaa ja välillä tuntui, että koko teltta lähtee lentoon ja oli kylmä ja maa vietti alaspäin ja meinasin jatkuvasti vieriä vieressä nukkuvan Hannan päälle. Yöstä tuli pitkä, kylmä ja uneton. Aamu herätyksen aikaan olin saanut nukuttua ehkä muutaman tunnin ja kun lainasin jonkun peiliä, sain todeta näyttäväni peikolta. No, sehän ei Norjassa haittaa kun peikot kuuluvat kansantarustoon. Näkymä teltan ulkopuolella sai unohtamaan edellisen yön kurjuuden: vuoret aamuauringon valossa, sininen taivas ja meri alapuolella. Aamupalaksi söimme epämääräistä retkikeittimellä keitettyä mössöä, joka koetti olla puuroa. Sitten olikin aika purkaa leiri ja lähteä takaisinpäin. Kun palasimme takaisin talolle, olimme väsyneitä, nuhjuisia ja nälkäisiä, onneksi meitä odotti herkkuateria ja lämpimän suihkun mahdollisuus.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja kun ollaan kristillisessä paikassa, oli oletus, että suurin osa menee kirkkoon. Yllätyksenä tuli se, että amerikkalaiset ja oikeastaan kaikki muutkin pojat menivät kirkkoon puvuntakki päällä, jotkut jopa puvunhousuissa. Se oli tosi tyylikästä ja osoitti jotenkin erilaista arvostusta pyhäpäivää kohtaan. Pitihän sitä itsekin vähän laittautua. Oli ihanaa mennä kirkkoon isolla porukalla. Menimme Helluntaiseurakunnan jumalanpalvelukseen. Tunnelma oli mahtava ja olo oli jotenkin älyttömän vapaa ja oli ihana olla pitkästä aikaa kirkossa, toivottavasti käyn jatkossa kirkossa joka sunnuntai. Ehkä eniten minnuu koskettivat norjankieliset ylistysbiisit. Oli helppo laulaa mukana ja ymmärsin lähes kaikki sanat. Odotan jo ensi sunnuntaita. Kirkon jälkeen menimme isolla porukalla Mc Donaldsiin. Tunnelma oli hilpeä ja keskustelimme leikkimielisen kiusoitellen lähes kaikkien menneistä seurustelusuhteista, ihastuksista yms. Sunnuntai oli aivan ihana.

Maanantaina alkoi ensimmäinen Creative week. Tunnelma oli innostunut. Meille tanssilinjalaisille oli saapunut Sherry niminen opettaja Yhdysvalloista asti. Hänen tuntinsa olivat aivan mahtavia. Teimme ensin yli tunnin pituisen lämmittelysarjan jonka jälkeen aloimme tekemään koreografiaa. Teimme aivan uskomattoman kaunista koreografiaa, joka kuvasti sitä kuinka ihmisillä on naamioita eivätkä he uskalla paljastaa todellista itseään muille. Meillä oli päällä naamiot ja esitimme klovneja. Tanssiminen oli aivan erilailla koskettavaa kun tarina tuli niin lähellä itseä. Tanssimisen lisäksi pääsimme myös avautumaan ja oikeasti kertomaan mitä meidän omien naamioidemme takana on piilossa. Oli koskettavaa kuulla muiden tarinoita ja avautua itsekin ja melkein kaikki itkimme. Sen jälkeen vielä rukoilimme. Kaikki se oli niin vapauttavaa, emme opetelleet pelkästään tanssitekniikkaa ja koreografiaa vaan opimme myös itsestämme ja saimme oikeastaan samalla sielunhoitoa. Itkemisen ja herkistelyn jälkeen meillä oli piristävä zumbatunti. Zumba ei oo koskaan ollu yhtä hauskaa ja ensimmäinen luovuus päivä antoi aivan valtavasti. Tuntien jälkeen olin kyllä ihan kuoleman väsyny. Tänään teimme eri koreografiaa, mutta jatkoimme itsetutkiskelua ja kirjoitimme tavallaan päiväkirjaa itsestämme. Tähänkin päivään kuului kyyneliä, mutta itkeminen turvallisessa ympäristössä rakastavien ihmisten ympäröimänä oli taas älyttömän vapauttavaa.

Miusta tuntuu jo tässä vaiheessa että tästä vuodesta tulee aivan mieletön. Toki on huonompiakin hetkiä, mutta se nyt on normaali osa elämää. Oon jo näin lyhyessä ajassa oppinu niin paljon enemmän itsestäni ja Jumalasta ja tanssista. Meillä on joka päivä tunnin pituinen hiljainen hetki, joka on tarkoitettu käytettäväks Jumalan kanssa. On jotenkin ihanaa rukoilla ja lukea Raamattua kaikessa rauhassa. Kaiken kaikkiaan ohjelmamme on kuitenkin älyttömän täynnä. Oman linjan työskentelyä ja opetusta on paljon, mutta sen lisäksi on paljon kotitöitä ja myös auttamista esim. Ålesundissa sijaitsevassa kristillisessä kahvilassa tai pyhäkoulun pitämistä. Tekemistä riittää ja illalla oon hurjan väsyny, mut silti pitää valvoo pitkään ihmisten kanssa jutellen. Nää ihmiset on nyt miun perhe ja heille voi jakaa ilot ja surut. Pienoinen anteeksipyyntö tähän loppuun kaikille niille jotka toivoo saavansa miulta postia. Haluan ehdottomasti kirjottaa teille rakkaille ihmisille, mutta antakaa anteeksi, kirjottaminen voi aina vähän kestää kun täällä tapahtuu oikeesti ihan hulluna kaikkee. Niin tosiaan, aamupala on viikolla aina kello 7 eli kun olen niin kovin aamuihminen, niin olen aina aamuisin oikein iloinen zombi. Nyt pitää mennä harjoittelemaan tanssikoreografiaa. Heihei rakkaat! Kuvia koetan saada laitettua esim huomenna. Good night! It's getting late now!

Ensimmäinen viikko kauniissa, sateisessa Ålesundissa

Täällä nyt sitten ollaan. Blogia en ole kerennyt päivittämään kun on ollut hirveä kiire plus että tietokoneeni langaton verkko ei ainakaan tällä hetkellä toimi joten olen joutunut lainailemaan kavereiden koneita niinkun nytkin teen. Vähän alkutunnelmia, kun saavuimme tänne maanantai iltapäivänä jännitti aivan tajuttomasti. Kun ajoimme talon pihaan tuntui, että pyörryn siihen paikkaan ja olin melkein hysteerinen. Selvisimme kuitenkin sisälle asti ja kaikki olivat hurjan ystävällisiä ja porukka vaikutti aivan mielettömän mukavalta. Ihmisiä on monesta eri maasta ja erilaiset aksentit ovat aivan ihania! Rupesin melkein kiljumaan kun yksi jätkä kertoi olevansa Australiasta.

Jaan huoneen kahden ihanan norjalaistytön Helenen ja Heidin kanssa. Tilaa on enemmän kuin pelkäsin, mutta silti on aika ahdasta. Talo on iso ja täällä on yhteisiä oleskelutiloja, ruokailutila, keittiö, meidän oppilaiden huoneet ja henkilökunnan tiloja. Kuvia laitan jossain vaiheessa kunhan on enemmän aikaa ja jos saisin vaikka oman koneeni toimimaan.

Meitä oppilaita on 30 kolmestatoista eri maasta jotka ovat: Australia, Yhdysvallat, Columbia, Paraguay, Filippiinit, Japani, Saksa, Sveitsi, Hollanti,Venäjä, Norja, Ruotsi ja mie ja Hanna ollaan ainoat suomalaiset. Kulttuurien kirjo on iso ja on hauska keskustella yhdessä omien kulttuurien eroista ja yhtäläisyyksistä. On ihanaa, että vaikka täällä on natiiveja englannin puhujia he suhtautuvat todella mukavasti meihin muihin joilla englanti ei ole äidinkieli. Kaikkiaan ihmiset ovat aivan ihania ja vaikka täällä on oltu vasta muutama päivä tää paikka tuntuu jo ihan kodilta. Aina on joku jonka kanssa jutella, laulaa, venytellä, nauraa tai rukoilla. Täällä on tosi lämmin yhteishenki ja helppo olla oma itsensä.

Tähän mennessä on ollut taloon ja lähialueeseen sekä Ålesundin kaupunkiin tutustumista. Olemme myös saaneet kukin omat kotityömme joista osa pysyy samana koko vuoden ajan. Jokainen auttaa vuorollaan keittiössä ruokien valmistuksessa ja tiskaamisessa ja sen lisäksi on siivoushommia. Miun tehtäväalue on tyttöjen vessat joten saan jynssätä niitä lähes joka päivä 9kk ajan. Kunhan ohjelma alkaa kunnolla ja ensimmäinen viikko on ohi meillä on luovia viikkoja ja opetusviikkoja vaihtelevasti. Opetusviikoilla on muutamana iltana luovaa työskentelyä. Ohjelmaan kuuluu myös musiikkihetkiä ja omaa hiljentymistä. Näistä sitten lisää.

Porukka täällä on ihanan spontaania ja tanssijoiden kesken keksimme pitää lihaskunto ja venyttely hetken joka ilta. Tanssitunnit ei ole vielä edes alkaneet ja mie oon nyt jo ihan jumissa kaikesta lihaskunnosta.Toivottavasti motivaatio säilyy, koska siinä tapauksessa voisin olla vuoden lopussa ihan huippukunnossa. On huvittavaa kun me tanssijat treenaamme ruokailuhuoneessa, muut kulkevat ohi kovin ihmettelevän näköisinä, että mitä hulluja myö oikein ollaan. Eilen venyttelyhetken jälkeen päädyimme salsatunnille kun Columbialainen David päätti alkaa opettaa salsaa. Se oli aivan mahtavaa!!!

Näin syvällisemmästä puolesta, tuntuu että oisin ollu täällä jo monta viikkoa, koska näiden ihmisten kanssa on niin helppo olla. Pystyy puhumaan avoimesti ja on ollut helppo keskustella kipeämmistäkin asioista. Miusta myös tuntuu että tää vuosi tulee olemaan tosi suurta hengellisen kasvun aikaa. Mie haluan oppia kuuntelemaan paremmin Jumalan ääntä elämässäni ja kulkemaan hänen kanssaan joka päivä. Tää on hyvä ja turvallinen paikka uskossa kasvamiseen. Oon tosi onnellinen että saan olla täällä. Myöhemmin taas lisää. Hejsan!

Lähtöaamun tunnelmointia

Takana vähäuninen yö ja hieman itkuinen ilta rakkaan perheen kanssa. Vähäuninen jännityksen ja haikeuden takia, mutta myös siksi, että perheellemme tyypilliseen tapaan jotkut asiat jätetään aina viime tinkaan. Siispä piti testata skypea ja etsiä webbikamera, joka oli ties missä ja siinä aikaa vierähtikin niin, että hups vaan, kello olikin jo lähemmäs kahta kun pääsin nukkumaan.

Aamulla äiti ja isi tulivat ennen töihin lähtöään hyvästelemään miut kun olin vielä nukkumassa. Oli se aika karu ajatus, että siinä vaiheessa kun he lähtevät huoneesta en näe heitä enää kolmeen kuukauteen. Hyvästely tuntu ihan hirveeltä ja tuntuu vieläkin, mut onneks on paljon ajateltavaa mielessä ja aika pian taas nähdään.

Kun olin vielä vihoviimeisetkin tavarat tunkenu laukkuihin niin menin ihan mielenkiinnosta vaa'alle laukkujen kanssa. Oma painoni on 60kg, mutta oli kyllä aika hupaisaa kun laukkujen kanssa paino oli 107kg. Matkatavaroita siis 47kg verran. Onneksi en mene lentäen ja jos on jotain turhaa mukana niin sen voi tuoda joululomalla takaisin tai jättää sinne. Vähemmän hupaisaa tosin on raahata niitä laukkuja. Olen jo muutaman kerran meinannut kaatua selälleni niiden painosta.


Lähtö olisi siis tänään klo 12.21 junalla Tampereelle. Pääsen Hannan kanssa taistelemeen valtavien laukkujemme kanssa junaan. Tampereelle yötä ystävien luona ja matka jatkuu lauantai iltapäivällä autolla Turkuun. Illansuussa lautalla Tukholmaan jossa ollaan aikaisin sunnuntai aamuna. Sunnuntaina 10-11 tunnin ajopäivä Lillehammeriin jossa olemme yötä. Seuraavana päivänä vielä n. 400km Ålesundiin. Eli jos Jumala suo niin johonkin aikaan maanantaina pitäisi olla perillä määränpäässä. Tässäpä tältä erää. Seuraavat kirjoitukset tulevatkin toivon mukaan Norjasta sitten!

Viime hetken paniikkia, odotusta, jännitystä ja matkakuumetta

Nyt sain sitten bloginkin perustettua kaikkien lähtökiireiden lomassa. Pakkailut on onneksi saatettu jo aika lailla päätökseen eikä edes mikään kovin kauhea kiire tullut. Hieman järkyttyneenä vain katselen täyteen survottua rinkkaa ja suurinpiirtein samankokoista laukkua jotka odottavat lattialla. Niiden lisäksi on vielä reppu ja olkalaukku. Mietin edelleen millä lihaksilla mie niitä oikein raahaan junassa ja asemalla. Samalla on kuitenkin uskomattoman kiitollinen mieli siitä, että en oo menossa Norjaan lentäen. Siinä tapauksessa oisin purskahtanu jo lukuisia kertoja itkuun, koska tavarani ylittävät kevyesti lentomatkatavaran painorajat: pelkkä rinkka oli jo 15kg ja laukku varmaan toiset 15kg.
Melkein vuoden pituiselle reissulle tarvitsee kyllä uskomattoman paljon tavaraa. On jo ihme sinänsä, että sain edes vaatteet pakattua, sen verran hankalaa oli päättää mitkä housut otan mukaan ja mitkä jäävät kotiin odottamaan. Joillekin ystäville oon tästä suuresta ongelmasta varmaan useampaan otteeseen uskoutunu ja mie kiitän näitä nimeltämainitsemattomia ihania ihmisiä kärsivällisyydestään.


Se käytännönasioista. Tunteet on myös viimeisten viikkojen aikana ollu erittäin pinnassa ja voimistuu vaan kun lähtö lähenee. Perjantainahan se hetki jo koittaa. Ihmisiä on pitäny nähdä ja hyvästellä milloin ketäkin ja välillä tuntu ettei millään ehdi nähdä kaikkia joita haluais kun aika yksinkertaisesti loppuu kesken. Perhe on myös tuntunu tavallistakin tärkeemmältä ja rakkaammalta ja vanhempien kanssa on tullut juteltua ihanan paljon. Eniten lähdössä ehkä pelottaakin perheestä eroaminen, mie en oo koskaan ollu kolmea viikkoa pidempään poissa kotoa ja nyt on tiedossa paljon pidempi ero. Toisaalta pääsen jo jouluksi käymään kotona ja loppujen lopuksi kolme kuukautta menee äkkiä. Lähinnä tällä hetkellä pelkään lähtöpäivän aamun tunnelmia kotona, koska  varsinkaan äidille miun lähtö ei oo helppo asia. Kyllähän miun lähteminen kotona näkyy selvästi kun talossa on hiljaista eikä kukaan tanssahtele pitkin keittiötä innokkaasti pälpättäen.


Viime viikkojen tunnelmiin on erityisen hyvin sopinu muutamien biisien sanat :

Isä olen täällä maailman toisella puolen,
ja laulan pappadaduda pa duda dapa


Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen,
ja laulan pappadaduda pa duda dapa.

Haloo Helsinki- Maailman toisella puolen

Toinen biisi taas on lemppareja kautta aikojen, joka rohkaisee ja lohduttaa aina:

" Tänne saakka on tultu hänen voimassaan huomispäivästä vielä en tiedä. Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan. Vieköön hän minne tahtoo vain viedä!"

Exit- Jumalan hullut

Siinä oiskin oikeestaan miun tavoite Norjalle, dts:lle ja samantien koko elämälle. Elää tässä maailmassa Jumalan hulluna ja luottaa että hän kyllä pitää huolen ja antaa hänen johdattaa miut sinne minne miun kuuluukin mennä. Näihin ajatuksiin onkin hyvä ensimmäinen blogikirjoitus lopettaa. Hyvää yötä Jeesus myötä!