Loppuvuoden päivityksiä näin hiukan myöhässä

Tässä tulee nyt vähän tällainen pläjäys loppuvuoden tapahtumista joita kirjoitan kotoisasti oman huoneeni lattialla Joensuussa. Viimeiset viikot ennen joululomaa olivat niin hurjan kiireisiä että blogin päivitys jäi kokonaan. Netti oli myös oikullinen eikä toiminut muutamaan viikkoon kuin muutamia minuutteja päivässä joten päätin jättää blogin päivityksen suosiolla joululomalle.

Mini outreachin jälkeen meillä oli creative week. Aiheena oli prophetic dance. Valitettavasti olin kuitenkin Trondheimissa saanut kunnon flunssan ja creative weekin alun makasin sängyn pohjalla voipuneena. Keskiviikkona pääsin osallistumaan jo tanssitunnille. Tää edellinen luova viikko oli ihanan rentouttava. Keskityttiin siihen mitä Jumala voi välittää tanssin kautta ja miten voi rukoilla tanssien. Oli hurja miten tanssiessa yhdestä kädenliikkeesta saattoi tulla mieleen rukousaihe. Oli myos ihanaa vain rentoutua ja keskittyä tanssiessa Jumalaan eikä niinkään tekniikkaan. Olin myos vielä vähän heikko sairastamisen jäljiltä niin oli hyvä että oli vaihteeksi vähän rauhallisempaa. Meillä oli myos muutamia harjoituksia profetaalisesta tanssista eli koetimme esimerkiksi välitää toisillemme rohkaisua tanssin kautta. Rukoilimme että Jumala näyttäisi mitä hän haluaa meille kertoa siitä ihmisestä jonka puolesta rukoilemme. Kuvastimme sitten rukouksemme tanssilla. Meillä oli myos harjoitus jossa tuli ulkopuolisia vieraita. Meille kerrottiin etta n. puolen tunnin päästä paikalle tulee vieraita ja meidän piti rukoilla heidän puolestaan tietämättä heidan nimiään. Tarkoituksena oli saada jokin rohkaisun sana Jumalalta ja kuvastaa se sitten tanssilla. Tää viikko avas miun silmiä kyl ihan uudella tavalla miten monipuolista tanssi voi olla ja miten mahtavaa on kun antaa tanssinsa Jumalan käyttöön ja unohtaa hetkeksi kaiken kritiikin ja vertailun.

Seuraava opetusviikko oli mukavaa vaihtelua. Meille tuli Lars Olav niminen mies pitämään oppitunteja Jumalan sanasta eli Raamatusta. Opetus oli kuitenkin enemmän fakta painotteista joten oli hyvin rentouttavaa vaihteeksi ajatella päällään eikä sydämellään( toisin sanoen kerrankin sai kuulla mielenkiintoisesta aiheesta ilman että tunteet nousivat pintaan ja itkettiin joka välissä). Seuraava opetusviikko sitten muuttikin asian  kun mentiin taas syviin ja tunteita herättäviin asioihin. Jaettiin keskenämme kipeitä ja henkilökohtaisia asioita ja oltiin avoimia ja särkyneitä toistemme edessä.

Viimeiset viikot ennen joululomaa olivat täynnä monenmoista ohjelmaa: Oli armenialainen ilta jossa mie, Paulien ja Jena muutaman armenialaisnaisen avustuksella ja opastuksella esitimme armenialaista tanssia. Olimme pukeutuneet miehiksi ja meillä oli komeat viikset ja yhdistyneet kulmakarvat. Olin jopa koettanut hieman naisellisia muotojani litistää kiertämällä huivin rinnan ympäri sillä seurauksella että hengittäminen oli hieman tukalaa.

Vietimme myös kiitospäivää, koska onhan koulumme oppilaissa ja opettajissa lukuisia amerikkalaisia. Meillä oli perinteinen kiitospäivän ateria kalkkunoineen ja muine ruokalajeineen. Oli myös ohjelmaa ja pukeutumisteemana olivat siirtolaiset,intiaanit ja cowboyt(vaikka jälkimmäiset olivatkin hiukan historiallinen virhe). Ennen jälkiruokaa seurasi hiukan yllätysohjelmaa kun Gareth tuli ilmoittamaan, että outreach kohteet on nyt ilmoitettu ja ne on piilotettu ympäri taloa. Lähdimme sitten hurjalla huudolla ja sekasorrolla etsimään paperilappuja. Löysimme kyllä laput, mutta niissä ei ollutkaan ilmoitettu maata vaan niissä oli ainoastaan jokin vihje. Googlea apuna käyttäen selvitimme kyllä suurimman osan kohteista. Seuraavana päivänä kohteet ilmoitettiinkin sitten ihan virallisesti. Kohteita on viisi ja ne ovat Meksiko, Ranska, Armenia, Japani ja Keski-Aasia(viimeistä ei voida tietyistä turvallisuussyistä ilmoittaa ja meitä kiellettiin laittamaan tarkkaa maata naamakirja sivullemme tai blogiinkaan). Meillä oli viisi minuuttia aikaa rukoilla ja miettiä ja kirjoittaa paperilapulle top. 3 kohdettamme.

Muutaman viikon päästä viralliset outreach ryhmät sitten ilmoitettiin. Olin nukkunut huonosti edellisen yön ja olin väsynyt ja hiukan ärtynyt. Aamulla kesken ylistyksen olohuoneesta alkoi kuulua kummallista meteliä. Joku avasi oven ja siellä olivat Gareth, Ken Robin ja joku kolmas pukeutuneena oudosti ja soittamassa musiikkia. Saimme sitten käteemme uudet työvuorolistat aamupalan valmistuksen ja muun suhteen. Mie olin ihan ymmällään, miks piti tehdä niin iso numero jostain kotitöistä kunnes tajusin että kotityöryhmät olivatkin vaan silmänlumetta ja oikeesti ne ryhmät tarkotti outreach ryhmiä. Menin ihan sekaisin ja aloin kiljumaan, koska olin päässyt ykkös toiveeseeni eli Keski-Aasiaan. Jos haluatte tietää todellisen maan niin laittakaa miulla sähköpostia tai naamakirjan yksityisviesti niin voin kertoa sen.

Muuta erityistä mitä meillä on tässä ollu ennen joululomaa oli kulttuuri-ilta jossa esiteltiin eri maiden jouluperinteitä. Piparit ovat sekä norjalainen että suomalainen perinne ja oltiin päätetty leipoo niitä viikonloppuna ennen kulttuuri-iltaa maanantaina. Kun neljällekymmennelle ihmisille leipoo niin siihen saa kyllä ihan kiitettävästi aikaa menemään: Lauantaina meillä meni taikinan tekemiseen n. 3 tuntia, sunnuntaina leipomiseen n. 5 tuntia ja maanantaina pipareiden koristeluun n. 2 tuntia. Kaikille oli sitten varattu oma tila ruokailuhuoneesta ja olohuoneesta johon sai tuoda oman maan perinteisiä leivonnaisia valokuvia tai mitä halusikin. Australialaisten joulunurkkaus sai suuren suosion. Heillä oli pari aurinkotuolia ja pieni pöytä jolla oli lasit ja alkoholitonta siideriä. Sekä Sarahilla että Johnnylla oli päällään hellevaatteet. Niin, maassa maan tavalla.

Yhtenä päivänä oli myös teemana mauton joulupukeutuminen joten jokaisen piti löytää järkyttävimmät jouluvaatteensa ja tulla niissä oppitunnille tai jos ei löytänyt mitään järkyttävää niin ainakin piti pukeutua jouluisesti. Meitä istui sitten paljon tähtiä, joulukuusia ja joulupukkeja oppitunnilla. Teemu, joka tuli samana päivänä viikon vierailulle Norjaan sai ainakin oudon kuvan meidän koulusta ihmisten pukeutumisen perusteella.

Aivan ennen joululomalle lähtöä meillä oli vielä perinteinen joulujuhla johon kuului jouluateria, jälkiruoka, kahvia ja kakkuja ja ohjelmaa. Tähän juhlaan sai myös pukeutua nätisti, mikä oli oikein mukavaa vaihtelua kaikkien joulukuusien ja muiden jälkeen. Tanssilinjan kanssa tosin esitimme tyylikkään version kasaribiisistä Last Christmas joten sitä varten jouduin vaihtamaan nätin mekkoni kasarihirvityksiin ja korkeaan sivuponnariin. Tanssimme sai kyllä kaikessa naurettavuudessaan suuren suosion. Illan lopussa tanssimme vielä joulukuusen ympärillä ja lauloimme perinteisiä norjalaisia lauluja.

Seuraavana päivänä oli sitten ohjelmassa siivousta ennen kotiinlähtöä. Siivosin sitten muutaman tunnin oikein perusteellisesti tyttäjen vessaa ja oli vaikea uskoa että samana iltana olisin jo Suomessa. Siivouksista selvittiin ja kahden maissa iltapäivällä olin Hannan kanssa rinkkoineni hyvästelemässä ihmisiä. Pelkästään joululomalle lähtö tuntui pitkältä ajalta ja muutaman kyyneleenkin vuodatin. Oslon lentokentällä Helsingin koneen lähtöportilla mie ja Hanna meinattiin seota riemusta kun ympärillä kuului suomen kieltä. Pelkkä ruokakaupassa käyminen tuotti miulle loman ensimmäisinä päivinä suunnatonta riemua kun pystyi kommunikoimaan myyjän kanssa suomeksi ja jopa saamaan aikaan pientä keskustelua. Oman rakkaan perheen ja ystävien näkeminen oli tietenkin loman kohokohtia ja oon äärettömän kiitollinen että pystyin viettämään joulun kotona. Muutaman päivän päästä tässä onkin aika sitten suunnata toiseen kotiini Norjaan.

Tanssia ja yllätyksiä

Tassa vahan paivityksia pidemmalta ajalta kun en ole oikein ehtinyt kirjoitella. Valitettavasti ei ole suomalaista nappaimistoa kaytossa nyt enka jaksa kayttaa leikkaa-liimaa periaatetta koko ajan joten korjaan nama kirjaimet kunhan jaksan.

Vahan erityisia juttuja menneilta viikoilta. Yhtena lauantaina lahdimme isommalla porukalla katuevankelioimaan, koska halusimme harjoitella outreachia varten. Katuevankeliointi on jotain mika on pelottanu minnuu varsin paljon eika oo tuntunu ollenkaan luontevalta. Siksi tuntui mukavalta ajatukselta menna yhdessa isomman porukan kanssa.

Menimme laheiseen kauppakeskukseen. Ajatuksenamme oli tehda flashmob. Kun Jena puhalsi pilliin, kaikki jahmetyimme paikoillemme. Monet katsoivat meita hieman hammentyneina. Meilla oli kasissa palapelinpaloja joissa luki toisella puolella "the missing piece" ja toisella puolella Johanneksen evankeliumin kohta "Mina olen tie, totuus ja elama". Kun olimme olleet jahmettyneina muutaman minuutin Jena huusi " Jesus can set you free!" ja sitten jatkoimme kavelya niinkuin mitaan ei ois tapahtunu. Jaiomme myos palapelinpaloja ihmisille ja laitoimme niita penkeille ja poydille. Sen jalkeen menimme vahan kauempana olevan McDonaldsin eteen ja osa piirsi liiduilla kavelykatuun iloisia kuvia. Joku soitti kitaraa ja myo muut laulettiin ylistysbiiseja. Yksi rohkeimmista norjalaistytoista myos jutteli ohikulkijoille. Olemmehan luova dts niin piti keksia jotain taiteellista eika vain menna kysymaan ihmisilta " Anteeksi, mutta tunnetko Jeesuksen?" Sellaseen katuevankeliointiin en ois valttamatta edes itse halunnut lahtea mukaan. Kun laulettiin ylistysbiiseja, miulle tuli sellainen olo etta miun on taas pakko tanssia. Ymparilla kulki paljon ihmisia ja osa katsoi meita kummastuneena, mutta en valittanyt. Oli vaan niin ihanaa tanssia Jumalalle ja miusta alkaa vahitellen tuntua etta voisin tanssia aivan missa tahansa. Sydameen tuli vaan niin suunnaton ilo, jota mikaan eika kukaan muu kuin Jumala voi antaa. Halusin myos jakaa iloani muille ja siispa tanssin siina aivan riemuissani keskella kavelykatua. Sydanta lammitti kun jotkut ihmiset pysahtyi katsomaan meita ja viela enemman lammitti kun jotkut naytti ilahtuvan ja saavan vahan valoa silmiinsa. Toivottavasti Jumala kosketti joitain ihmisia sina paivana meidan kautta. Luova katuevankeliointi oli ihan mahtavaa ja tuntui miun tyyliselta jutulta. Emme pakottaneet ihmisia mihinkaan emmeka tuputtaneet, mutta he saivat vapaasti katsoa meita tai kysya kysymyksia tai lahtea pois jos ei kiinnostanut.

Jumala tekee joskus hurjia juttuja joita ei voisi edes kuvitella. Meilla oli muutama viikko sitten taalla koulussa tehtavana prophetic assingment. Jokainen sai numeron, joka edusti jotain koulumme henkiloa. Meidan piti rukoilla sen henkilon puolesta ja pyytaa Jumalalta jonkinlaista rohkaisua talle ihmiselle. Sitten sen perusteella mita Jumala meille puhui meidan piti jokaisen tehda teos kayttaen omaa taidemuotoamme. Kuvataiteilijat siis tekivat vaikkapa maalauksen, nayttelijat pienen draaman, musiikkilinjalaiset laulun, film trackin jasenet tekivat lyhyen elokuvan ja me tanssijat teimme tanssin. Meilla oli kaksi viikkoa aikaa tata tehtavaa varten jonka jalkeen yhtena perjantaina esitimme kaikki tuotokset koko koululle. Jarjestys arvottiin silla hetkella nostamalla numero purkista ja se jonka saama numero sanottiin esitteli teoksensa. Juuri ennen esitysta kerrottiin kenelle tuotos oli. Tilanne oli jannittava, koska koskaan ei voinut tietaa kuka oli seuraavaksi.

Koko koreografian tekoprosessi oli miulle tavallisuudesta poikkeava. Yleensa alotan tekemaan tanssia johonkin biisiin joka minnuu koskettaa. Talla kertaa miulla ei ollu mitaan muuta lahtokohtaa kuin se mita koin Jumalan puhuneen miulle. Kun olin yhtena paivana rukoillu prophetic assingmentin puolesta omassa huoneessani olin puoliunessa nahny kuvan isasta ja tyttaresta, kasvoista en saanu selvaa, mutta kuulin vain kuinka isa sanoi tyttarelleen sanat Psalmi 62. Sitten herasin sapsahtaen. Kaivoin heti esille Raamattuni ja katsoin Psalmin 62. Se kolahti syvalle ja silla hetkella paatin etta teen tanssini Psalmin 62 perusteella. Tein sitten psalmin inspiroimana tanssini ja musiikin etsin vasta jalkikateen. Koko prosessi oli taynna johdatusta ja olin aika tyytyvainen lopputulokseen. Ainoa, mika minnuu pelotti oli se, pystynko valittamaan ajatuksen tanssini kautta vaikkapa sellaiselle ihmiselle, joka ei ymmarra paljoa tanssista. Piti vain luottaa Jumalaan.

Miun vuoro esittaa teokseni oli esittelyhetken alkupuolella. Olin leikitelly mielessani ajatuksella, mitapa jos joku sais ittensa tassa tehtavassa, no sellanenhan on aika epatodennakoista. Seisoin ja odotin kuullakseni kelle miun tanssi on. "And Miia this piece you are doing is for..Miia". En meinannu uskoa korviani. Luulin ensin etta koko juttu oli vitsi. Sitten se oikeasti iskeytyi tajuntaani etta esitan tanssini itselleni rohkaistakseni itseani. Muut innostuivat ja alkoivat hurraamaan. Paatin sitten etta nyt miulla ei ole ainakaan mitaan paineita, koska tanssin itselleni. Voin vaan tanssia itselleni ja Jumalalle ja miun ei edes tarvitse ajatella ihmisia ymparilla. Ennen tanssimista luin Psalmin 62 aaneen kaikille. Se avautui miulle ihan uudella voimallisella tavalla, koska koin etta Jumala halusi erityisesti lohduttaa ja rohkaista minnuu sen kautta. Lukeminen oli vaikeaa, koska olin niin liikuttunut. Psalmin sanat oli juuri sita mita tarvitsin sen hetkiseen elamantilanteeseeni. Jumala on aivan kasittamattoman mahtava!!! Tanssiminen ei mennyt ihan nappiin, koska miun sisalla oli niin hurja tunnekuohu. Se ei kuitenkaan haitannut yhtaan koska tanssin itselleni ja Jumalalle ja tiedan etta oisin pystyny parempaan jos en ois ollu niin hammentyny Jumalan miulle varaamista yllatyksista.

Kaikkien n. 40 tyon esittelyyn meni varmaan nelja tuntia, mutta soimme kylla illallista valissa. Koko esittelyhetki oli aivan mahtava ja voimallinen ja oli upeaa miten Jumala puhui ihmisille, kosketti heita ja lohdutti heita. Todella moni sanoi jalkikateen etta se teos joka oli heille, osui aivan nappiin yksityiskohtia myoten. Jumala on kylla aivan kasittamaton!!! Sina paivana ei kyynelilta todellakaan valtytty, mutta ne oli ilon ja vapauden kyynelia.

Tanssijat elementissaan

Mini outreach

Täällä dts:ssä on ennen varsinaista outreachia tapana mennä pienelle lähetys/avustus matkalle täällä Norjan sisällä ja rohkaista paikallisia kirkkoja ja tehdä jotain vapaaehtoistyötä esimerkiksi nuorten parissa. Mini outreach tapahtuu yleensä omassa trackissa jotenka sateisena marraskuun aamuna seitsemän unista tanssijaa, tanssiryhmän vetäjä ja vetäjän sulhanen, joka toimi autonkuljettana, ahtautuivat minibussiin ja suuntasivat noin kuuden tunnin ajomatkan päähän kohti Trondheimia. Trondheimissa sijaitsee norjalais-kanadalaisen pariskunnan Tanyan ja Hans Jacobin Alive-tanssikoulu. Tanssilinjan tarkoituksena oli auttaa tanssikoululla, pitää muutamia oppitunteja ja viikonloppuna workshopeja tanssijoille. Heti kun saavuimme keskiviikko iltapäivänä muutamat tytöt haastettiin pitämään oppitunti. Onneksi miun laji ei oo street ja hiphop niin vältyin tunnin pitämiseltä ja sain itse osallistua oppitunneille. Trondheimissa majoituimme Hans Jacobin ja Tanyan olohuoneen lattialle. Heillä on viisi lasta joista kolme on hyvin eloisia 4-7 vuotiaita ja lapset yleensä huolehtivat aamulla herätyksestämme kun kyhjötimme unisina makuupusseissa retkipatjoilla. Unen määrä jäi outreach viikkona varsin vähäiseksi.

Koristelimme vähän autoa

Torstaina siivosimme ja maalasimme tanssikoulun uusia tiloja. Perjantaina meillä oli aamupäivästä mahtavaa yhteistä rukoilu aikaa Tanyan ja Hans Jacobin kanssa. Illalla avustimme tanssikoululla järjestettävässä nuorten illassa jonne tuli paljon rippikoululaisia. Jena vastasi ylistyksestä, mie ja Sarah pidimme todistuspuheenvuoron ja mie esitin yhden oman tanssikoreografiani. Illan jälkeen meillä oli aikaa jutella tanssikoulun tyttöjen kanssa, rohkaista heitä ja rukoilla heidän puolestaan. Oli aivan mahtavaa saada tutustua tyttöihin. He on aivan ihania ja meillä oli joitain upeita keskusteluja heidän kanssa.
Lauantai meillä oli varsin rento päivä. Mie olin tanssikoulun oppilaiden kanssa paikallisessa ostoskeskuksessa esiintymässä ja esitin yhden omista koreografioistani(saman jonka olin esittäny edellisenä iltana nuorten illassa). Loppupäivänä toimimme lapsenvahteina ja illemmalla osa meistä kävi tutustumassa Trondheimiin. Sunnuntaina koitti sitten pelätty ja odotettu hetki. Meidän oli aika pitää tanssi workshopit. Kaikki sujui varsin mukavasti ja oppilaat näytti nauttivan. Miulla ja Linnealla oli myös tarjota riittävästi haastetta nykytanssi pajassamme, koska tanssityylimme ja liikekielemme on tosi erilaista kuin mihin Alive tanssikoulun oppilaat ovat tottuneet.(Heillä opetus painottuu huomattavasti enemmän jazziin kuin nykytanssiin). Workshopien jälkeen olikin sitten aika hyvästellä tytöt ja suunnata takaisin kohti Ålesundia.

Ylpeät maalarit Jena ja Theresa(kaunis valkoinen seinä on kokonaan meidän aikaansaannoksemme)

Näin workshopejamme mainostettiin: suom"korkea tasoisia opettajia"..apua!

Näkymä sateisesta Trondheimista

Trondheimin tuomiokirkko

Mini outreach oli miulle hyvin tunteita herättävä kokemus. Alussa workshopin pitäminen pelotti hirveästi kun miulla ei ollut edes mitään opetettavaa materiaalia valmiina. Kuitenkin pari päivää ennen outreachia työskentelimme ahkerasti ja saimme riittävästi materiaalia kasaan oppitunnin pitämistä varten. Mie pidin tunnin yhdessä ruotsalaisen Linnean kanssa. Myös itse opettaminen pelotti, koska en ole koskaan aiemmin pitänyt yhtä ainoaa oppituntia enkä edes saanut ohjeistusta opettamiseen. En myöskään tiennyt minkä vaikeustason sarjoja meidän pitäisi tehdä, koska en tiennyt yhtään minkä tasoisia Aliven tanssijat ovat. Kun saavuimme Trondheimiin Tanya kertoi vähän tanssikoulusta. Hän kertoi että tanssijat ovat lahjakkaita ja tekevät muun muassa kolmoispiruetteja ja fouttepiruetteja. Siinä vaiheessa meinasin purskahtaa itkuun. Hyvä kun mie saan edes yhden säädyllisen piruetin tehtyä saati sitten jonkun fouttepiruetin. Sitten myös kun itse osallistuin oppitunnille huomasin että tanssijat ovat todella lahjakkaita. Sain myös kuulla että yksi tanssikoulun tytöistä tanssii 24 tuntia viikossa. Siinä vaiheessa jouduin totaalisen paniikin ja masennuksen valtaan. Miten mie joka oon tanssinu maksimissaan 7 tuntia viikossa voisin opettaa näille tytöille yhtään mitään? Masennusta kesti perjantaihin asti. Nuortenilta kuitenkin muutti kaiken. Illassa kerroin vähän tarinaani ja esitin tanssini. Illan jälkeen monet niistä tanssijoista joita olin kattonu kateellisen ihaillen tuli kehumaan miun tanssia kauniiks ja herkäks ja miun tekniikkaa hyväks. Olin ihan hämmästyny ja hämilläni, kehujenhan ois pitäny mennä ihan toisin päin. Loppujen lopuks miulla oli niiden tyttöjen kaa loistavia keskusteluja ja he paljastu tosi rennoiks ja aivan ihaniks ihmisiks niin kaikki miun pelot workshopin opettamisesta katos vähitellen. Sunnuntaina vielä paljastui sekin että miun ja Linnean tanssityylit on niin erilaiset kuin mihin he on tottunu niin meijän tunnissa oli todellakin riittävästi haastetta tanssijoille. Olin tunnin pitämisen jälkeen aivan innoissani kun muutama päivä sitä ennen olin vielä pelännyt opettamista kuollakseni. Kyllä Jumala on vaan ihmeellinen miten hän toimii ja voi kääntää täysin asioiden suunnan.

Lyspunkte

Paljon on asioita taas tapahtunut ja vähän on aikaa kaikesta kirjoittaa, mutta ennen suuria linjoja haluan omistaa yhden tekstin eräälle erityiselle paikalle, nimittäin Lyspunkte-kahvilalle.

Meillä kuuluu täällä osana koulua yhteisön palveleminen. Yksi palvelutehtävistä on työskentely Lyspunkte-kahvilassa muutamana keskiviikkona ja sunnuntaina. Lyspunkte on paikallisen kirkon ja Ungdom i Oppdragin yhteistyössä ylläpitämä kahvila, mutta se ei ole mikään pikkuinen teetupa vaan yksi kaunpungin menestyneimpiä kahviloita. Sieltä saa erinomaista teetä, kahvia(niille jotka kahvista pitävät) ja myös ihania pirtelöitä ja makeita juomia sekä kunnollista ruokaa ja ihania leivonnaisia. Lyspunktetin porkkanakakku on yksi ihanimpia kakkuja joita olen koskaan maistanut varsinkin kun siihen laitetaan vielä päälle suklaakastiketta ja kermavaahtoa(kuola meinaa ruveta valumaan jo pelkästä ajatuksesta). Paikka on viihtyisä, mutta samalla siisti ja tyylikäs. Siellä on myös takka jonka edessä on ihana istua kun ulkona on märkää ja kylmää, mutta sisällä on lämmintä, pöydällä lautasella on pala porkkanakakkua ja seurana ihania tyttösiä.

Siellä siis työskentelen aina silloin tällöin. Tehtäviini kuuluu pääosin tiskausta, astioiden keräämistä pöydistä, paikkojen siistinä pitämistä, pirtelöiden valmistamista ja pöytiin tarjoilua. Työvuoro on klo 17-23 eli ihan täysipitkä vuoro. Paikalle saavumme kuitenkin jo ennen neljää niin saamme syödä ennen vuoron alkua. Ruokaa saamme myös syödä illan mittaan jos joku annos vaikka menee pieleen ja vakituiset työntekijät tarjoavat meille muuten vain millon mitäkin maistiaiseksi. Ruoka on aivan ihanaa. Taukoja saamme myös pitää jos ei ole aivan liian kiireinen ilta. Mie vaan unohdan helposti pitää taukoja, koska koetan saada kaikki tiskit pois tiskipöydältä, mutta aina kun olen melkein valmis kahvilan puolelta tulee lisää ja lopulta unohdan kokonaan pitää tauon ellei joku vakituisista työntekijöistä pakota minua istumaan hetkeksi. Hiljaisempina iltoina on aika rentoa ja vähän myös istuskelua, mutta kiireisinä iltoina pitää koko ajan olla työntouhussa tai muuten tiskipöydälle kasaantuu valtava vuori likaisia astioita.

Mie nautin aivan älyttömästi Lyspunktetissa työskentelystä. Vakituiset työntekijät on tosi ystävällisiä, avuliaita ja kannustavia. Suurin osa työntekijöistä on uskovia. Vaikka työvuoro on varsin pitkä ja ennen vuoroa on jo ollut oppitunteja ja väsyttää niin on tosi mukava päästä välillä pois tutuista ympyröistä ja nähdä vähän tuoreita naamoja eikä ainoastaan niitä 29 ihanaa ihmistä joita saan kuitenkin katsella melkein 24/7. On myös mukava tehdä käytännön fyysistä työtä ja nyt kun kahvila on tullut miulle jo tutuksi en joudu jatkuvasti kysymään minne mikäkin kuuluu ja pystyn työskentelemään omatoimisesti. Ruuan tarjoilu pöytiin on aina hauskaa vaikka norjan taitoni rajoittuvat perusteisiin ja mukaan meinaa aina vahingossa tulla ruotsia. Selviydyn kuitenkin yleensä sanomalla varsågod ja hymyilemällä iloisesti.

tyttöjen kanssa kahvilla

Lyspunktetin taivaallinen porkkanakakku

Lyspunktetissa työskentely on saanu miut miettimään että voisin hyvinkin Suomeen muuttaessa hakea töihin jonnekin kahvilaan. Joku vakituisista työntekijöistä jopa sanoi miulle että oon näppärä työssäni(eli lähinnä tiskaamisessa). No onhan sekin ansio.

Revontulia, haltijakorvia, naurua ja kyyneleitä

Edellisestä kirjottelu kerrasta onkin jo jonkun verran aikaa. En oo hirveesti ehtiny aikaani tietokoneella viettämään kun tekemistä on niin valtava määrää. Pelkkään asioiden prosessointiinkin menee jo aikaa ja prosessoitavaa asiaa tuntuu tulevan joka päivä lisää. Elämä tuntuu myös välillä olevan yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä on uskomattoman onnellinen olo ja sitten taas tuntuu ettei jaksa tehdä mitään ja on aivan mitätön ja haluais vaan jäädä nukkumaan koko päiväksi. Tänään (tai pikemminkin eilen) on ollut oikein hyvä päivä kuitenkin vaihteeks.

Pari viikkoa sitten oli taas creative week. Opettajamme oli sveitsiläinen Astrid ja lajina oli nykytanssi ja opiskelimme myös koreografiointia. Viikko oli älyttömän inspiroiva ja myös haastava. Opin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni tanssiteoriaa. Viikon lopputuotoksemme oli 15 minuuttia kestävä performanssi. Sen tekeminen oli aika jännittävä prosessi, koska viikon alussa emme vielä yhtään tienneet mitä materiaalia koreografiassa tullaan käyttämään. Jännitysmomentti vielä kasvoi kun torstaihin mennessä tanssi ei ollut valmis ja esityspäivä oli seuraavana iltapäivänä. Ahkeralla työskentelyllä koreografia kuitenkin valmistui noin tunti ennen show and tell-hetkeä. Koreografian teemana oli identiteetti. Alku idea lähti Jesajan kirjan kuolleista luista jotka herätetään henkiin. Alussa siis makasimme läjässä lattialla ja hitaasti meihin alkoi tulla eloa. Yleisö sanoi että oli aika kaamean näköistä kun oli vain läjä ihmisiä ja sitten läjästä alkoi nousta hiljalleen pystyyn käsiä. Koreografiaa oli mahtava tanssia, koska se ei ollu pelkästään tanssia vaan Astrid oli yhdistäny siihen myös puhetta. Kaikki saimme myös tehdä oman näköistämme liikettä, koska kaikkien omia sooloja käytettiin materiaalina. Creative viikko oli jälleen kerran aivan mahtava antoisa. Ehkä parasta antia kaiken teorian lisäksi oli tajuta että tanssiessa ei tarvitse aina olla edes musiikkia. Tanssi ei ole taiteenlaji jonka ainoa tehtävä on elävöittää musiikkia vaan sillä on arvo pelkästään itsessäänkin.

Creative viikon jälkeen olikin vuorossa kaksi asiatäyteistä opetusviikkoa. Ensimmäisen viikon aiheena: Communicating God's heart to the world through the arts. Opettajamme oli englantilainen Sue ja nautin hänen humoristisesta tyylistään ja ihanasta brittiaksentistaan. Viikko myös opetti paljon siitä miten voimme taiteilijoina välittää Jumalan ajatuksia ihmisille ja miten meidän ei pitäisi kavahtaa tarttua vaikeampiinkin aiheisiin.
Kuluneen opetusviikon aiheena oli esirukous ja hengellinen sodankäynti. Odotin jälkimmäisen olevan jotenkin erityisen dramaattista, mutta loppujen lopuksi hengellinen sodankäynti sisältää aivan perusasioita kristittynä elämisestä kuten rukousta ja totuudessa elämistä. Viikko oli antoisa, mutta henkisesti tosi raskas, koska huomasin että miulla on elämässäni joitain asioita jotka estää minnuu antamasta elämääni täysin Jumalan käyttöön ja niistä asioista irroittautumisen prosessi on tosi kivulias. Myöskin kun rukoilimme paljon ja harjoittelimme profetointia miulle tuli välillä sellanen olo, että opettajalle on tärkeintä kuinka monta profetiaa joku saa ja mitä enemmän niin sitä vahvempi kristitty hän on. Itse kun en kovin usein saa kuvia, raamatunkohtia tai mitään muutakaan niin koin aika suurta huonommuuden tunnetta. Onneks kuitenkaan Jumala ei arvota meitä sen mukaan kuinka monta profetiaa myö saadaan. Sen kun vain muistaisin joka päivä.

On miulle sentään joitain rohkaiseviakin asioita tapahtunu. Meillä oli kerran rukous ja ylistyshetki Intian creative dts:n kanssa skypen välityksellä. Oli aika uskomatonta rukoilla yhdessä toisella puolella maailmaa olevien ihmisten kanssa. Yhdessä vaiheessa sitten rukoilimme yhden intialaisen miehen puolesta ja pyysimme Jumalalta rohkaisun sanoja hänelle. Miulle ei yleensä tällasissa hetkissä tuu mitään sanoja tai ajatuksia, mutta tällä kertaa tuli yllättäen mieleen sana. Mie sit skypen kautta välitin tän rohkaisun sanan Intiaan. Oli kyllä aika hurjan kiitollinen mieli, et mie joka en yleensä saa mitään saan rohkaisun sanan miehelle toisella puolella maailmaa.
Toinen kerta kun Jumala puhu uudella tavalla millaseen en oo Suomessa niinkään tottunu oli tällä viikolla. Meidän pitää tehdä ens viikoks prophetic assigment. Toisin sanoen jokaisen koululaisen nimi vastaa jotain numeroa ja myö poimitaan lappu jossa on pelkkä numero. Meijän pitää sitten rukoilla et Jumala näyttäis mitä hän haluaa tällä ihmiselle välittää ja se mitä myö koetaan myö sitten esitetään omalla taiteenlajillamme eli miun pitää tehdä tanssi. Vietin sitten power timeani ja olin aika ahistunu tästä tehtävästä, koska pelkäsin jos Jumala ei vaikka puhuiskaan miulle mitään. Olin nukkunu huonosti ja torkahdin kesken rukouksen. Puoliunessa sit näin kuvan isästä ja tyttärestä ja isä vaan sanoo tyttärelleen yhden psalmin numeron. Säpsähdin hereille, etsin Raamattuni ja sen kyseisen psalmin ja kun luin sen niin miulle vaan tuli selkee tunne et miun pitää pohjata tanssina siihen psalmiin. Tuli niin uskomattoman helpottunu ja kiitollinen ja innostunu olo siitä miten Jumala voi puhua.

Loppuun nyt sitten vähemmän vakavia aiheita. Yhtenä viikonloppuna lähdimme isolla porukalla Ålesundiin yökerhoon juhlimaan yhden tytön synttäreitä ja muuten vain tanssimaan. Meillä on täällä dts:ssä alkoholikielto, mutta itsessään yökerhoon meno ei ole kiellettyä. Valtasimme sitten isolla porukalla yhden karaokebaarin ja olimme taatusti äänekkäimmät ja hulluimmat ihmiset siellä ja hupaisaa oli, että olimme kaikki limpparilinjalla. Meidän iloinen fiiliksemme sai baarin muihin asiakkaisiinkin enemmän eloa ja pian tanssilattia oli aivan täynnä. Jossain vaiheessa muodostui tanssirinki jonka keskellä taitavimmat esittelivät kykyjään. Keskellä oli käynyt tanssimassa ainoastaan miehiä kun joku porukastamme alkoi sitten viittoilla miulle. Jonkun hulluuden puuskan sitten sain ja menin siihen ringin keskelle vetämään jotain street freestylea vaikka en ole edes eleässäni tanssinu streettiä. Piti miun siinä sitten spagaattikin vetää ihan vähän vaan rehvastellakseni. Sain raikuvat suosionosoitukset ja jotkut tuntemattomat miehetkin tuli kehumaan että oon baarin paras tanssija ja oman porukan tyypit oli aivan innoissaan. Täytyy myöntää että pieni turhamaisuuteni kyllä nautti huomiosta suunnattomasti, mutta eniten iloitsin siitä että voitin pelkoni itselleni paljon tuntemattomamman tanssityylin kanssa ja pidin hauskaa.

Mitäs muuta. Näin revontulet ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli aika huikea näky ja sai taas kerran hämmästelemään Jumalan luomistyötä. Toinen hauska asia olivat Halloween naamiaisemme. Meillä oli viime viikonloppuna Taru Sormusten Herrasta maraton, joka inspiroi minnuu pukeutumaan naamiaisiin haltijaks. Sain yheltä tytöltä ihanan harsomekon lainaan ja kun hiukseni ovat pitkät ja vaaleat niin niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Korvista olen kyllä kaikkein ylpein. Käytin niihin pelkkää teippiä ja ne pysyivät koko päivän ja näyttivät erittäin aidolta. Sitten kun vielä yksi tosi lyhyt amerikkalaistyttö Rachel oli pukeutunut hobitiksi niin meillä oli loistava parivaljakko: Frodo Reppuli ja Galadriel. 

Hobitti ystäväni

Normi päivä

Nyt on aika toivottaa hyvää huomenta, koska kello on noin puoli kuusi ja mie en oo nukkunu vielä yhtään. Onneksi on viikonloppu.

Risk and base life

Ihana Ålesund

The falling leaves

tanssiystäväisia Linnea(Ruotsi) ja Faith(Filippiinit)

The sad clown koreografia. Arvatkaapa kuka mie oon

Movie night!!!

Random turistit veneessä

Tunnelmaa

Hall of Fame

Base talon eteinen

Iltakävelyllä Brian(Paraguay), mie, Heidi, David ja Simon(Sveitsi)

Oppitunnin alkua odotellessa Yael(Sveitsi), Sarah(Australia) ja Rachel(USA)

Skien

Ihana tanssilinjan ohjaaja Hanna

Marius ja Ken Robin( musiikkilinjan ohjaaja, uskokaa tai älkää)

Kämppikseni Heidi ja Helene ja tanssikaverini Linnea Ruotsista

Semira(Saksa), Paulien(Hollanti), David(Columbia) ja Theresa(Saksa)

Fredrikstadin vanhakaupunki

Ihana pienryhmän ohjaajani Jessica <3

Näin käy tottelemattomille oppilaille..

Pojat

Tytöt

We here in creative dts are very creative ( Ida, Marius)

Miun synttärikakku :)

RISK- Jesus to all of Europe- one God, 5 days, 46 nations 5-10.10.2011

En olekaan vähään aikaan kerinnyt tänne kirjottelemaan kun on pitänyt reissailla ympäri Norjaa. Tällaisissa merkeissä meni viime viikkoni: Koulumme oli mukana RISK-nimisessa rukoustapahtumassa jossa lähetettiin tiimejä jokaiseen Euroopan maahan ja klo 12 ja 18 Norjan aikaa kaikissa maissa rukoiltiin yhtä aikaa Euroopan ja sen maan puolesta jossa sillä hetkellä oltiin. Ennen lähtöä ympäri Eurooppaa meillä oli kolmen päivän koulutus evankelioinnista Skienissä. Koulutus oli todella mielenkiintoinen ja samalla myös haastava ja raastava. Aina ennen olin ajatellut, että evankeliointi on vain joidenkin kutsumus ja muut saavat pysytellä sitä kauempana. Skienissä meillä oli kuitenkin käytännönharjoitusta evankelioinnissa johon jokaisen täytyi osallistua. Saimme kuitenkin apuvälineitä matkaan. Ensimmäisellä kerralla meillä oli mukana paperi ja kyselimme ihmisiltä kysymyksiä arvoista ja Jumalasta haastattelutyyppisesti. Ei haitannut jos ihmiset eivät vastanneet kaikkiin kysymyksiin, tarkoitus oli synnyttää keskustelua. Kysymyksien kysyminen tuntemattomilta ihmisiltä pelotti aluksi, mutta pääsin kolmen ryhmään yhdessä Hannan ja evankelioinnissa kokeneemman pojan kanssa. Suurin osa ihmisistä joille puhuimme ei halunnut vastata, mutta yhden etiopialaisen ortodoksi miehen kanssa syntyi hieno keskustelu. Yksi kysymyksistä oli : Mitä kysyisit jos yhteen kysymykseen Jumalasta voitaisiin antaa kattava vastaus. Hän vastas, että kysyisi voidaanko hänen syntinsä antaa täysin anteeksi. Se oli liikuttavaa ja todistimme hänelle parhaamme mukaan Jeesuksen sovitustyöstä. Hän uskoi, että koska Jeesus kuoli yli 2000 vuotta sitten hänen kuolemansa ei voi enää sovittaa meidän syntejämme ja meidän täytyy noudattaa lain määräyksiä pelastuaksemme. Miehen lähdettyä rukoilimme hänen puolestaan.

Toisella evankeliointi kerralla meillä oli apuvälineenä lappu johon kirjoitimme ihmisten rukouspyyntöjä. Meille myös sanottiin, että jos näemme vaikkapa jonkun joka kulkee kainalosauvojen kanssa meidän pitäsi rukoilla parantumista sille ihmiselle. Mie uskon kyllä parantumis-ihmeisiin, itseasiassa kun rukoilimme parantumista sairauksista toisillemme niin yksi tyttö meidän dts:stä parantu laktoosi-intoleranssista ja yhen pojan pähkinäallergia hävis( Se poika testas asian itseasiassa tänään ja söi ison kulhollisen pähkinöitä. Sitä iloa ja hämmennystä oli ihan mielettömän hieno kattoa.) Se vaan mitä miun on vaikee uskoo on se et Jumala vois käyttää minnuu, et joku parantuis jos mie rukoilen heidän puolesta. Se olikin miun kipein ongelmani koko RISK:in ajan ja on edelleen. Miten Jumala voi käyttää minnuu kun mie en edes ite usko siihen ja hädintuskin uskallan yrittää vaikka sairaan puolesta rukoilemista. Kyllähän mie tiedän et se voima, joka parantaa on täysin Jumalan voimaa eikä mikään oo miusta lähtöisin, mut silti asia tuntuu niin pelottavalta. Yks asia miten Jumala voi minnuu käyttää on sentään se et voin siunata muita tanssillani. Tanssin Skienissä melkein aina ylistyksen aikaan ja useampikin ihminen tuli sanomaan et miun tanssi tuo heille iloa. Sen kuuleminen teki miut niin kiitolliseks. Ehkä Jumalalla on kuitenkin käyttöä miulle työssään. Ehkäpä meillä on jokaisella oma työtehtävämme tässä maailmassa.

Skienin koulutuksen jälkeen oli aika suunnata eri Euroopan maihin ja eri Norjan kaupunkeihin. Tiimi jossa mie olin suuntas Fredrikstadin kaunpunkin. Fredrikstad oli tosi kaunis. Yövyimme yhen meijän dts:n työntekijän kotiseurakunnassa. Kirkko oli hullun siisti paikka, entinen teatteri joka oli muutettu kirkoks. Nimi oli R
Skienin koulutuksen jälkeen oli aika suunnata eri Euroopan maihin ja eri Norjan kaupunkeihin. Tiimi jossa mie olin suuntas Fredrikstadin kaunpunkin. Fredrikstad oli tosi kaunis. Yövyimme yhen meijän dts:n työntekijän kotiseurakunnassa. Kirkko oli hullun siisti paikka, entinen teatteri joka oli muutettu kirkoks, discopallo katossa muun muassa. Nimi on Røda Mølle( Punainen Mylly). Herätti hieman hilpeyttä keskuudessamme. Ainoo vähän negatiivinen puoli kirkolla yöpymisessä oli se et meillä piti olla palovartiajat koko yön ajan. Oli sit vahtivuorot joten ekana yönä torkuin sohvalla klo 2-4. No sinänsä valvon usein myöhään niin ei se niin kamalaa ollut. Fredrikstadissa rukoilimme kaupungin ihmisten puolesta, tutustuimme vanhaan kaupunkiin ja johdimme sunnuntain Jumalanpalvelusta (muusikot vastasivat ylistyksestä, yksi henkilö saarnasi, näyttelijät esittivät draamaa ja myö tanssijat tanssimme spontaanisti ylistyksen aikana). Yksi asia jota myös kokeilimme oli aarteenetsintä. Siinä kuuluu rukoille Jumalalta paikkaa, tuntomerkkejä, nimeä ja rukousaiheita. Se mitä Jumalan koetaan puhuvan sydämelle kirjoitetaan ylös. Sitten lähdetään kaupungille etsimään ihmistä joka vastaisi paperille kirjoitettuja "aarrekartan" tietoja. Tällanen tosi kuunteleva rukous pelotti minnuu. Kuitenkin koetin rukoilla ja sain mieleeni hyvin selkeesti kuvan turkoosista takista. Kun sitten kuljimme kaupungilla mie näin tytön jolla oli kirkkaanturkoosi huppari ja miulle tuli sisällä semmonen olo et miun pitää puhua hälle. Menin sit juttelemaan hälle englanniks ja kerroin asiani ja kysyin onko jotain asiaa jonka puolesta hän toivois rukoiltavan. Tyttö oli tosi hämmentyny ja sano ettei hällä oo mitään ongelmia. Toivotin hälle hyvää päivänjatkoa ja sitten kun hän oli menny niin rukoilin hänen puolesta. Näin lyhyenä versiona. Todellisuudessa en ensin edes uskaltanu mennä puhumaan hälle ja hän oli muutaman kaverinsa kanssa ja loppujen lopuks kuljin Hannan ja toisen meijän dts:n tytön kaa niiden nuorten perässä muutaman sata metriä ennen kuin juoksin heijän perään ja kerroin asiani. Olin kuitenkin kiitollinen et Jumala anto rohkeutta mennä ylipäätään puhumaan turkoosi huppariselle tytölle.

Yks asia mikä myös tapahtu Fredrikstadissa ollessa oli miun synttärit. Kaikki oli niin ihania ja miulle laulettiin onnittelu ainakin kaheksalla kielellä ja oli kakkua ja karkkia ja niin paljon makeeta että sillä määrällä mitä syötiin lauantaina ois pärjänny varmaan kuukauden. Sain myös älyttömän ihanan kortin johon kaikki oli kirjottanu jotain positiivista. Itkin sitä lukiessa.

Kun palattiin Fredrikstadista Skieniin, oli pieni päätösjuhla jossa kerrottiin uutisia ja tapahtumia ja todistuksia Jumalan toiminnasta eri maissa. Tän viikon tiistaina olikin sit aika suunnata takas tänne kotiin, Ålesundiin siis. Tätä on jo niin helppo sanoo kodiks. Bussimatka oli noin 13 tuntia ja sujui vähäunisen yön jälkeen väsyneissä tunnelmissa. Osa tiimeistä oli palannu suoraan Ålesundiin jo sunnuntaina joten osa porukkaa oli meitä saapuvia vastassa. Kaikki oli ottamassa meitä vastaan ja ihmiset oli sytyttäny kynttilöitä palamaan ja tehny kaiken hurjan kauniiks. Kaikki oli ihan innoissaan kavereiden jälleennäkemisestä. Oli ihanaa tulla kotiin.

Nyt on kello jo vaikka mitä, onneks huomenna on sentään lauantai. Ens viikko on creative week, ihanaa päästä taas kunnolla tanssimaan. Kuvia RISK-viikolta lisäilen varmaan piakkoin.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Hah, tulipas dramaattinen otsikko tälle kerralle. Ei kuitenkaan syytä huoleen, mitään kauheaa ja dramaattista ei ole tapahtunut. Ensimmäinen creative week jatkui aika samoissa tunnelmissa kuin oli alkanut. Ihania koreografioita joissa oli paljon itsetutkiskelua. Keskiviikon teemana oli menetys ja suru. Tanssimme ihanaa herkkää koreografiaa jota varten olimme keränneet edellisellä viikolla lehtiä pihalta. Tanssimme lehdissä, potkimme niitä, heittelimme niitä ilmaan ja kierimme niissä. Koreografia oli älyttömän kaunis ja välillä vain itkin ja tanssin samaan aikaan. The falling leaves-koreografian lisäksi teimme tanssia, joka käsitteli riippuvuuksia ja kiellettyjä asioita jotka kiehtovat. Ideana oli, että seinässä on ikäänkuin reikä jonne emme saa katsoa, mutta haluamme kuitenkin kurkistaa toiselle puolelle, mutta kun sen teemme reikä imaisee sisälleen. Tanssi oli vauhdikas ja agressiivinen ja olimme aivan hiestä märkiä sen jälkeen. Sen lisäksi teimme jotain syvävenytys harjoituksia palloilla ja vapautimme psoas-lihasta jännityksestä. Äärimmäisen kivuliasta touhua joskin erittäin tehokasta. Myös erittäin koomisen näköistä kun 8 tyttöä makaa pallojen päällä ja irvistelee kivusta. Torstaina oli aiheena kauneus ja se kuinka olemme ihmisten sanoista huolimatta Jumalan silmissä aina kauniita. Perjantaina teimme iloista gospel koreografiaa kunnon soul-mama tyyliin. Hiki virtasi, mutta koreografia oli niin hulvaton että hymy oli herkässä. Sitten oli aika hyvästellä ihana vieraileva opettajamme.

Perjanatai-iltapäivänä oli show and tell. Esitimme ensimmäisen päivän koreografiamme Sad Clown. Naamiot tekivät ihmisiin vaikutuksen ja oli hauska muodostaa katsekontakti ihmisiin ja katsoa kun he sävähtivät. Muiden trackien tuotoksia oli myös todella hieno nähdä. Illalla meillä oli taiteilijavieraina Rudi ja Ranghild Myntevik. Rudi on muusikko ja Ranghild näyttelijä. He jakoivat inspiroivalla tavalla elämästään ja taiteen ja uskon yhdistämisestä.

Viikonloppuna musiikki trackilla ja acting trackilla oli seminaari. Muilla oli vapaata. Mie olin keittöä vuorossa joten lauantai kului aikalailla keittiössä ensin aamupala astioita pesten, sitten pizzaa leipoen ja vielä astioita pesten kun lupasin korvata yhden tytön tiskivuoron kun hänellä oli synttärit. Olin viettänyt keittössä yli neljä tuntia ja olin aivan uupunut kun tiskasin isoja leikkuuveitsiä. Veitsi lipsahti kädessäni ja seuraavassa hetkessä huomasin veren tursuavan sormestani. Miulle tulee aina heikko olo kun näen verta, varsinkin omaani. Hoipperehdin itkuisena tyttöjen vessaan ja koitin tukahduttaa vuotoa. Onneksi joku tuli auttamaan ja kun sormi oli paketissa menin muusikkojen luokse studioon. Kaikki olivat ihania ja hoivasivat minua. Helene haki vettä ja Kristine hieroi miun hartioita ja Marius antoi jalkahieronnan. Alkoi tuntua ettei sormeen leikkaaminen ollutkaan niin kamalaa kun kaikki olivat niin kilttejä. Myöhemmin illalla meillä oli tanssibileet(meillä on ollut niitä jo aika monena iltana). Tanssiminen oli mukavaa ja unohdin haavan. Tanssimisen jälkeen sormi alkoi kuitenkin vuotaa uudestaan ja olin niin väsyny että muutuin itkuiseksi ja masentuneeksi. Koti-ikävä iski ja kaikki tuntui kurjalta. Onneksi sentään sain raahattua itseni nukkumaan ja seuraavana aamuna kaikki oli jo paremmin.

Tää sunnuntai on ollut tosi leppoisa päivä. Nukuin pitkään, luin Raamattua, otin päiväunet ja kirjoitin oppimispäiväkirjaani. Iltaruuan jälkeen siivosin huoneeni ja menin kävelylle. Syysilma oli ihanan raikas ja keräsin kirkkaanvärisiä vaahteranlehtiä. Soitin puhelun äidille ja oloni oli oikein hyvä. Kun palasin talolle, (sanon tätä jatkossa kodiksi, koska tällä hetkellähän tää on miun koti) liimasin vaahteranlehdet huoneeni seinälle. Nyt olen vain syönyt iltapalaa, jutellut ihmisille ja viettänyt pienen tunteiden purkamishetken Hannan kanssa suomeks. Välillä on vaan niin tärkeetä, että saa puhua suomea. Olo on taas oikein hyvä ja oon vaan miettinyt, että täällä ei oo kulunu yhtään päivää etteikö joku ois sanonu jotain kaunista tai halannu tai ollu muuten vaan ihana. Jumalan rakkaus oikeesti loistaa näistä ihmisistä.
Otsikon veri tuli siis sormessa olevasta haavasta, hiki virtasi tanssitunneilla ja kyyneleitä on tullut vuodatettua joka päivä, välillä surusta välillä ilosta. Tässä tältä erää. God natt!

Vihdoin näitä kuvia

Ihana Ålesund!

Suloisia taloja

Upea auringonlasku

huikeita aamunäkymiä tuntureilla

Ihanat norjalaiset huonekaverini Heidi ja Helene

Ihana porukkamme!

Näkymä talomme parvekkeelta(huom. havaittavissa vain kauniilla ilmalla ja kaunis ilma ei rannikolla ole kovin yleinen)

Iloista kirkkokansaa jumalanpalveluksen jälkeen vas. Linnea(Ruotsista), David(Columbiasta), joku hyypiö ja Solveig(Norjasta)

The Base house

Tunturivaellusta, Mc Donaldsin kanasalaattia jumalanpalveluksen jälkeen, zumbatunteja ja lukuisia kyyneleitä

.

Edellisestä kirjoituksestani onkin vierähtänyt jo lähemmäs viikko. Kirjoittamista hieman hidastaa se, että oman tietokoneeni langaton verkko ei edelleenkään ole yhteistyökykyinen ja joudun lainaamaan kavereiden koneita. Kaikenlaistahan tässä on edellisen kirjoituksen jälkeen ehtinyt tapahtua.

Perjantaina lähdimme tunturivaellukselle. Sen piti olla jo aiemmin viikolla, mutta sää oli huono. Perjantaina keskipäivän aikoihin pakkasimme sitten kaikki tavaramme ja valmistauduimme lähtöön. Teimme myös komeat sotamaalaukset jollain armeijan maastoutumisväreillä. Ajoimme n. 45 minuuttia kolmella minibussilla kukkulan juurelle ja lähdimme siitä nousemaan jyrkkää rinnettä ylöspäin pienemmissä ryhmissä. Ison rinkan kanssa nouseminen oli yllättävän raskasta ja pidimme paljon taukoja. Meillä meni nousuun yli tunti ja sen jälkeen olo oli ihan nuutunu ja väsyny, mutta maisemat oli sen kaiken arvoista. Kun saimme leirin pystyyn kukkulan laelle, oli vapaata aikaa ja paistoimme nuotiolla makkaraa, norjalaista tikkuleipää ja vaahtokarkkeja. Tunnelma oli ihana. Myöhemmin jotkut soittelivat kitaralla ylistysbiisejä ja mie innostuin tanssimaan kukkulan huipulla. En oo varmaan koskaan elämässäni tanssinu niin kauniissa paikassa. Myöhemmin illalla oli vielä laadukkaita pelejä joissa mm tungettiin suu täyteen vaahtokarkkeja ja piti yrittää puhua. Pääsin myös kokeilemaan ilmaan heitetyn kermavaahdon pyydystämistä suuhuni. Lopputuloksena kermavaahto päätyi nenään. Loppuillasta oli vielä omaa hiljentymistä Jumalan kanssa ja ylistystä. Nukkumaan mennessäni olin varma että nukahdan melkein heti, mutta tuuli ulvoi kauhean kovaa ja välillä tuntui, että koko teltta lähtee lentoon ja oli kylmä ja maa vietti alaspäin ja meinasin jatkuvasti vieriä vieressä nukkuvan Hannan päälle. Yöstä tuli pitkä, kylmä ja uneton. Aamu herätyksen aikaan olin saanut nukuttua ehkä muutaman tunnin ja kun lainasin jonkun peiliä, sain todeta näyttäväni peikolta. No, sehän ei Norjassa haittaa kun peikot kuuluvat kansantarustoon. Näkymä teltan ulkopuolella sai unohtamaan edellisen yön kurjuuden: vuoret aamuauringon valossa, sininen taivas ja meri alapuolella. Aamupalaksi söimme epämääräistä retkikeittimellä keitettyä mössöä, joka koetti olla puuroa. Sitten olikin aika purkaa leiri ja lähteä takaisinpäin. Kun palasimme takaisin talolle, olimme väsyneitä, nuhjuisia ja nälkäisiä, onneksi meitä odotti herkkuateria ja lämpimän suihkun mahdollisuus.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja kun ollaan kristillisessä paikassa, oli oletus, että suurin osa menee kirkkoon. Yllätyksenä tuli se, että amerikkalaiset ja oikeastaan kaikki muutkin pojat menivät kirkkoon puvuntakki päällä, jotkut jopa puvunhousuissa. Se oli tosi tyylikästä ja osoitti jotenkin erilaista arvostusta pyhäpäivää kohtaan. Pitihän sitä itsekin vähän laittautua. Oli ihanaa mennä kirkkoon isolla porukalla. Menimme Helluntaiseurakunnan jumalanpalvelukseen. Tunnelma oli mahtava ja olo oli jotenkin älyttömän vapaa ja oli ihana olla pitkästä aikaa kirkossa, toivottavasti käyn jatkossa kirkossa joka sunnuntai. Ehkä eniten minnuu koskettivat norjankieliset ylistysbiisit. Oli helppo laulaa mukana ja ymmärsin lähes kaikki sanat. Odotan jo ensi sunnuntaita. Kirkon jälkeen menimme isolla porukalla Mc Donaldsiin. Tunnelma oli hilpeä ja keskustelimme leikkimielisen kiusoitellen lähes kaikkien menneistä seurustelusuhteista, ihastuksista yms. Sunnuntai oli aivan ihana.

Maanantaina alkoi ensimmäinen Creative week. Tunnelma oli innostunut. Meille tanssilinjalaisille oli saapunut Sherry niminen opettaja Yhdysvalloista asti. Hänen tuntinsa olivat aivan mahtavia. Teimme ensin yli tunnin pituisen lämmittelysarjan jonka jälkeen aloimme tekemään koreografiaa. Teimme aivan uskomattoman kaunista koreografiaa, joka kuvasti sitä kuinka ihmisillä on naamioita eivätkä he uskalla paljastaa todellista itseään muille. Meillä oli päällä naamiot ja esitimme klovneja. Tanssiminen oli aivan erilailla koskettavaa kun tarina tuli niin lähellä itseä. Tanssimisen lisäksi pääsimme myös avautumaan ja oikeasti kertomaan mitä meidän omien naamioidemme takana on piilossa. Oli koskettavaa kuulla muiden tarinoita ja avautua itsekin ja melkein kaikki itkimme. Sen jälkeen vielä rukoilimme. Kaikki se oli niin vapauttavaa, emme opetelleet pelkästään tanssitekniikkaa ja koreografiaa vaan opimme myös itsestämme ja saimme oikeastaan samalla sielunhoitoa. Itkemisen ja herkistelyn jälkeen meillä oli piristävä zumbatunti. Zumba ei oo koskaan ollu yhtä hauskaa ja ensimmäinen luovuus päivä antoi aivan valtavasti. Tuntien jälkeen olin kyllä ihan kuoleman väsyny. Tänään teimme eri koreografiaa, mutta jatkoimme itsetutkiskelua ja kirjoitimme tavallaan päiväkirjaa itsestämme. Tähänkin päivään kuului kyyneliä, mutta itkeminen turvallisessa ympäristössä rakastavien ihmisten ympäröimänä oli taas älyttömän vapauttavaa.

Miusta tuntuu jo tässä vaiheessa että tästä vuodesta tulee aivan mieletön. Toki on huonompiakin hetkiä, mutta se nyt on normaali osa elämää. Oon jo näin lyhyessä ajassa oppinu niin paljon enemmän itsestäni ja Jumalasta ja tanssista. Meillä on joka päivä tunnin pituinen hiljainen hetki, joka on tarkoitettu käytettäväks Jumalan kanssa. On jotenkin ihanaa rukoilla ja lukea Raamattua kaikessa rauhassa. Kaiken kaikkiaan ohjelmamme on kuitenkin älyttömän täynnä. Oman linjan työskentelyä ja opetusta on paljon, mutta sen lisäksi on paljon kotitöitä ja myös auttamista esim. Ålesundissa sijaitsevassa kristillisessä kahvilassa tai pyhäkoulun pitämistä. Tekemistä riittää ja illalla oon hurjan väsyny, mut silti pitää valvoo pitkään ihmisten kanssa jutellen. Nää ihmiset on nyt miun perhe ja heille voi jakaa ilot ja surut. Pienoinen anteeksipyyntö tähän loppuun kaikille niille jotka toivoo saavansa miulta postia. Haluan ehdottomasti kirjottaa teille rakkaille ihmisille, mutta antakaa anteeksi, kirjottaminen voi aina vähän kestää kun täällä tapahtuu oikeesti ihan hulluna kaikkee. Niin tosiaan, aamupala on viikolla aina kello 7 eli kun olen niin kovin aamuihminen, niin olen aina aamuisin oikein iloinen zombi. Nyt pitää mennä harjoittelemaan tanssikoreografiaa. Heihei rakkaat! Kuvia koetan saada laitettua esim huomenna. Good night! It's getting late now!