Outreachin jälkimaininkeja ja käänteis kulttuurishokkia

Outreacilta paluusta on jo noin tasan viikko ja vähitellen alan tiedostaa etten ole enää eräässä Keski-Aasian maassa vaan Norjan kamaralla kauniissa Ålesundin kaupungissa(joka ei kyllä ole kovin keväinen tällä hetkellä, koska ulkona sataa lunta). Tämä tieto herättää sekalaisia tunteita.Riemua herättää ystävien näkeminen kahden kuukauden jälkeen ja haikeutta ja surumielisyyttä herättää tajuaminen etten ole enää siinä kauniissa, kuumassa, kaaottisessa, likaisessa, äänekkäässä, värikkäässä, räikeiden kontrastien maassa jossa olen viettänyt viimeiset kaksi kuukautta, joka muistuttaa minnuu lapsuudesta Nepalissa ja jota olen oppinut rakastamaan joistain kipua ja surua, ärtymystä ja vihaakin herättävistä asioista huolimatta.

Kaikki joilta olen menneiltä vuosilta kuullut outreachista ovat sanoneet, että outreach muuttaa ihmistä. En tiennyt mitkä asiat itsessäni muuttuisivat matkan aikana, mutta täytyy myöntää, että totta se on. Näin ulkoiselta olemukselta: pintaan on tarttunut hieman väriä(joskin kummallisin rusketusrajoin joista näkyy että käytin joka päivä varvassandaaleita ja peitin olkapääni sekä poltin kerran lievästi sääreni), korumieltymykseni on muuttunut hillityn maanläheisestä periaatteeseen: mitä isompaa ja kimaltavampaa sen parempi, käytän nilkkarenkaita ja varvaskoruja, lakkaan jopa varpaankynteni ja, käytän kimaltavia hiussolkia ja muutamia muitakin yllätyksiä löytyy. Omasta mielestäni tyylini on naisellistunut ja korujen määrä lisääntynyt, mutta ehkä Norja taas tasoittaa minnuu.

Pinnallisista asioista vakavampiin asioihin. Outreach oli oppimisaikaa. Se oli uskomaton seikkailu Jumalan kanssa johon kuului, naurua, itkua, hämmennystä, kulttuurieroista ärtymistä, uuden oppimista, nöyrtymistä, pelkoa, riemua, rakkautta, Jumalan suuruuden ja oman pienuuden tajuamista, luottamusta, Jumalan huolenpitoa, terveyttä, sairautta, tanssia, musiikkia, luomakunnan kauneutta, köyhyyttä, väsymystä, erilaisuuden hyväksymistä, ystävyyttä, hymyjä, halauksia, yllätyksiä, ikävöintiä, kärsivällisyyden koettelua, arkipäivän pieniä ja suuria ihmeitä ja miljoona muuta asiaa. Ennen kaikkea Outreach oli mahtava kahden kuukauden mittainen oppitunti Jumalan rakkaudesta kaikkia lapsiaan kohtaan riippumatta mistään ulkoisista seikoista kuten ihonväristä, kansallisuudesta, uskonnosta tai elintasosta. Myö ollaan aivan kaikki Jumalan rakkaita lapsia ja siitä on välillä hyvä saada muistutus kun se arjen hälinän keskellä pääsee unohtumaan. Miusta tuntu, että kohtasin Jumalaa uudella tavalla outreachin aikana. Kun jouduin astumaan kauas omalta mukavuusvyöhykkeeltäni ja tekemään asioita jotka pelotti tai tuntui epämukavilta niin samalla myös turvauduin Jumalaan paljon enemmän. Tajusin paljon elävämmin etten mie oo mitään ilman häntä ja hänen armoaan. Mie en pysty omassa voimassani vaikuttamaan ihmisiin tai heidän elämäänsä enkä vakuuttamaan heitä mistään. Mie en oo mitään ilman Jumalan rakkautta jota välittää muille.

Välillä oli päiviä että olin niin väsyny etten ois halunnu tehdä yhtään mitään ja silti piti vetää lastenohjelmaa, pitää tanssityöpaja ja olla innostunut ja iloinen. Noin 20 minuuttia ennen työpajan alkua oisin vaan halunnu piiloutua pöydän alle ja itkeä. Sellasina hetkinä käännyin Jumalan puoleen ja sanoin ettei miulla oo itessäni yhtään intoa tai voimia vetää työpajaa ja että tarvitsen Jumalan apua ja hänen iloa sydämeeni. Aina, aivan joka ikinen kerta kun rukoilin ja pyysin Jumalalta voimaa tapahtui jotain ja jaksoin vetää työpajan ja miulla oli jopa tosi hauskaa ja nautin hommasta. Sain jakaa tanssin iloa ja Jumalan rakkautta opettamilleni tytöille ja myös jakaa omaa tarinaani tanssin kautta ja opettaa heitäkin ilmaisemaan itseään tanssilla ja löytämään oman tapansa tanssia. Uskomattomimpia kokemuksia oli se kun opetin tanssia kuuromykille tytöille. Tulkkini ei puhunut lähes ollenkaan englantia, mutta kommunikoin tyttöjen kanssa eleiden, ilmeiden ja varsinkin tanssin kautta. Se oli ensimmäinen tanssityöpaja jonka pidin ja ennen tunnin alkua olin lähes kauhuissani. Käännyin Jumalan puoleen ja hän kuuli miun rukouksen eikä pelkästään kuullut vaan teki uskomattomia asioita ja mie koin suurta riemua kun sain kertoa näille tytöille miten he voivat jakaa oman tarinansa ja ilmaista itseään ilman sanoja tanssin keinoin. Kun antaa Jumalalle luvan toimia, hän todellakin toimii!

Miun luottamus Jumalan huolenpitoon ja voimaan kasvoi todella paljon Outreachin aikana kun sain sitä niin elävästi ja raikkaasti kokea. Jumala antaa voimaa jaksaa silloinkin kun itse jaksaa hädin tuskin askelta ottaa. Jumala tuo eteen yllättäviä tilanteita ja ihmisiä. Jokainen päivä Jumalan kanssa on seikkailu! Jumala varjeli meidän tiimiä vakavílta sairastumisilta. Pienen vatsataudin muutama meistä kyllä koki, mutta vessanpöntöllä oksentaessanikin tunsin että hän on lähellä, lohduttaa ja välittää. Selvisimme päivittäin kaaottisessa liikenteessä ja keneltäkään ei varastettu mitään. Vaikka myö tytöt saimmekin usein miehiltä varsin ahdistavan paljon huomiota ja muutamia ikäviä lähentelytilanteita valitettavasti sattui silti mitään vaarallista ei tapahtunut. 8 päivän vaelluksella vuoristossa mie pidin joka päivä mielessäni Psalmin 91 jakeet 11-12 "Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen." Nojauduin Jumalan lupaukseen ja vaikka välillä horjahdinkin en kertaakaan loukannut jalkojani pahasti. Yhtenä päivänä myö käveltiin kivikossa joenvartta. Meillä oli painavat rinkat selässämme. Yllättäen mie horjahdin ja meinasin kaatua selkä edellä kivikkoon ja jokeen. Viime hetkellä mie sain palautettua tasapainoni. Jos mie oisin pudonnu terävään kivikkoon ja jokeen rinkkani kanssa, mie oisin voinu vaikka kuolla. Kun olin turvallisesti kauempana jyrkänteen reunasta ensimmäinen ajatus, joka päähäni nousi oli "Kiitos Herra". Outreachin aikana Jumalan huolenpito konkretisoitui niin paljon ja tuntui käsinkosketeltavan todelliselta. Turvallisessa Norjassa helposti unohtui miten pienestä meidän henkemme on loppujen lopuksi kiinni. Tärkeää on kuitenkin muistaa ja nähdä Jumala silloinkin kun jotain pahaa tapahtuu. Se meinaa miulta iteltäni unohtua, mutta onneksi Taivaallinen isäni on kärsivällinen opettaja.


Outreachilla miun hälyinen mieli onnistui välillä hiljenemään ja silloin tuli yllätyksenä, että Jumala     alkoikin puhua. Kun mie en oo koko ajan äänessä, Jumalakin saa suunvuoroa. Oli myös upeaa nähdä miten Jumalan rakkaus kosketti ihmisiä ja toi heidän kasvoilleen valoa, iloa ja toivoa. Tällainen kohtaaminen tapahtui kun kerran rukoilimme yhden kerjäläismiehen puolesta kadulla. Hän oli likainen ja hänellä ei ollut toisessa jalassaan varpaita ja hänellä oli jaloissaan syviä haavoja joissa pörräsi kärpäsiä. Kristine lauloi hänelle ja myö rukoilimme hänen puolestaan. Hänen varpaansa eivät kasvaneet takaisin, mutta Jumalan rakkaus kosketti häntä ja hän toisteli "Jeshua, Jeshua" ja hänen kasvonsa aivan loistivat. Mie en oo varma oonko nähny mitään sen kaltaista aiemmin. Jumala on niin suuri ja niin hyvä ja niin armollinen. Mie sain kokea aivan uskomattomia asioita outreachin aikana.


Miusta tuntuu, että miun asenteet on monella tapaa muuttuneet. Kun on elänyt vaatimattomammissa oloissa huomaa, että ihminen tulee mainiosti toimeen myös ilman kaiken maailman teknisiä vempeleitä ja samalla osaa myös arvostaa asioita joita liian helposti pitää itsestäänselvyyksinä. Tulevaisuus ei ahdista enää niin paljoa. Tulevaisuus on tuntematon, mutta Jumala on asettanut miun sydämeen unelmia ja nyt tulevaisuus tuntuu jännittävältä enkä malta odottaa mitä Jumalalla on miulle varattuna. Aiemmin helposti vaivuin synkkyyteen kun ajattelin, että pian DTS loppuu ja sitten seuraa ankea paluu arkeen. Nyt alan tajuta että kun palaan arkeen Jumalan kanssa ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu ja että elämä ei taatusti ole ankeaa. 


Jo palatessani Norjaan Oslon lentokentällä käänteiskulttuurishokki iski raskaasti. Missä oli kaikki ihmiset, missä kotoisa kaaos ja melu ja hiostava ilma ja ystävälliset hymyt? Ympärillä lähes kliinisen puhdasta, kylmää, hiljaista, vähän ihmisiä ja kaikki uppoutuneita omaan maailmaansa. Norjalaiset ystäväni olivat riemusta sekaisin kun pääsivät kotimaahansa ja yksi jaksoi ylistää Norjan ihanuutta niin, että minnuu alkoi melkein ärsyttää. Miulle tuli ikävä Suomeen, koska Norja ei kuitenkaan oo miun kotimaa ja myös ikävä Keski-Aasiaan ja kotoisaan kaaokseen jonka keskellä olin asunu kaksi kuukautta. Olin melkein loukkaantunu yhdelle norjalais tytöistä kun tuntu että hän vain ylisti Norjaa ja morkkas sitä maata jossa olimme olleet outreachilla. Kun päästiin takaisin Ålesundiin base talo oli tyhjillään, koska meidän tiimi oli ensimmäinen, joka oli palannut maailmalta. Mie en tienny mitä tehdä ja kuljin ympäri taloa eksyneenä ja kyyneleet silmissä. Oli hirveä ikävä outreachille. Tuijottaessani tyhjin silmin itseäni peilistä Jumala muistutti lempeästi ettei miun elämä lopu DTS:n jälkeen, tää on vasta alkua miun elämän seikkailulle. Kun rakkaat dts ihmiset palas maailmalta tyhjyys helpotti ja muilta sai ymmärrystä tai ainakin oltiin kohtalotovereita kun monet outreach maahan ikävöivät haahuili eksyneinä ympäriinsä. Rakkaan Hannan näkeminen ja suomen puhuminen pitkästä aikaa piristi älyttömästi.


Tällä hetkellä miun haasteena on olla tyytyväinen tällä paikalla missä elämässäni nyt oon. En saa haikailla liikaa outreachille ja ajatella, että nyt en enää koe ihmeitä ja Jumalan huolenpitoa kun oon taas täällä. Jumala kyllä puhuu ja toimii olin mie missä tahansa. Pitää myös nauttia ja olla kiitollinen viimeisestä kuukaudesta DTS:ssä eikä surra liikaa etukäteen tän ajan loppumista. Kiitos kaikki rakkaat ihmiset jotka ootte muistanu minnuu rukouksissanne. Teidän rukouksenne merkkas paljon! Tässä oli päällimmäisiä ajatuksia outreachista ja tämän hetkisestä mielentilasta. Suomessa sitten pystyn naamatusten kertomaan paljon enemmän. Nyt tuntuu ettei kirjoittamisella saa mitenkään sanottua puoliakaan siitä mitä kaikkea on tapahtunu ja mitä kaikkea oon kokenu.


Nyt on aika suunnata vähitellen nukkumaan. Hyvää yötä Jeesus myötä!


Loppuun vielä lähes outreachimme tunnari biisin lyriikat. Our God is greater!


Water You turned into wine
Open the eyes of the blind
There's no one like You
None like You
Into the darkness You shining
Out of the ashes we rise
There's no one like You
None like You

CHORUS
Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God... 

Into the darkness you shining
Out of the ashes we Rise
There's no One like You
None like You.

Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God... 
Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God... 
[ Lyrics from: http://www.lyricsty.com/chris-tomlin-our-god-is-greater-lyrics.html ]
BRIDGE
And if Our God is for us, then who could ever stop us
And if our God is with us, then what can stand against?
And if Our God is for us, then who could ever stop us
And if our God is with us, then what can stand against?
What can stand against?

Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God... 
Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God... 

And if Our God is for us, then who could ever stop us
And if our God is with us, then what can stand against?
And if Our God is for us, then who can ever stop us
And if our God is with us, then what can stand against?
Then what can stand against?
Then what can stand against?

Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God... 
Our God is greater, our God is stronger
God You are higher than any other
Our God is Healer, awesome and power
Our God, Our God...

Merkitty Miia matkaa maailmalle

Olen nyt sitten sananmukaisesti merkitty nainen. Muutama viikko sitten opettajinamme oli pariskunta luovaan evankeliointiin erikoistuneesta Taboo tiimistä Lontoosta. Puerto Ricolainen Chris on kaiken muun lisäksi tatuointiartisti ja hän otti tatuointitarvikkeensa mukaan tullessaan tänne Ålesundiin. Ajatus tatuoinnin hankkimisesta on askarruttanu miun mieltä jo pidempään ja kun opettajana oli tatuintiartisti, joka vielä esitteli upeita luomuksia omassa ja vaimonsa käsivarressa niin kiinnostus heräsi entistä vahvempana. Menin sitten ensimmäisen päivän oppituntien jälkeen kertomaan tatuointihaaveestani opettajalle ja kyselin käytännön infoa parantumisesta yms. Kerroin että olin jo yli vuoden ajan miettiny pientä ikhtys-kalaa, mutta paikka oli vaan vielä hakusessa. Kerroin myös perusteeni tatuoinnille ja opettaja sanoi, että ei kuulosta että tatuointi ois miulle vaan hetken mielijohde joten hän vois sen kyllä miulle sen viikon aikana tehdä kunhan vaan paikan päätän. Sen päivän keskittymiskyky sitten vähän meni kun mietin tatuoinnille paikkaa. Näin outreachia edeltäen paikan pitäis olla sellanen että sen saa helposti piiloon. Alunperin olin ajatellu, että ois hölmöä hankkia tatuointi ennen outreachia tulehtumisriskien ja muiden takia, mutta kun opettajamme kerto siitä miten hän rukoilee ensin jokaisen ihmisen puolesta jonka hän tatuoi niin päässäni naksahti, et mie halluun siunatun tatuoinnin. Siispä vietin illalla tunnin piirrellen kaloja kajaalilla ihooni. Päädyin paikkana oikeaan kylkeen.

Seuraavan päivän oppitunnin jälkeen meitä lähti pieni joukko oppilaita vierastalolle sopimaan opettajan kanssa tatuoinneista(en ollut ainoa, joka innostui). Arvelin, että miun vuoro ois joskus loppuviikosta, mutta opettaja sanoikin että miun toivoma tatuointi on niin pieni että hän vois kyllä tehdä sen samana päivänä iltaoppitunnin jälkeen samoin kuin parin muun tytön tatuoinnit. Siinä sitten sujui ilta aika jännittyneissä tunnelmissa kun odoteltiin H-hetkeä. Ainakin kymmenen ihmistä myös ilmoitti haluavansa tulla katsomaan kun meitä tatuoidaan, osa pojista siitä syystä, että olivat varmoja että mie itken kun tatuointineula osuu ihooni ja ihan siksikin että myö kolme tyttöä oltiin sellaisia joista moni ois vähiten arvannu että aiotaan hankkia tatuointi.

Illalla sitten kolme jännittynyttä tyttöä ja joukko uteliaita suuntasi vierastalolle jossa yksi makuuhuone oli muutettu tatuointistudioksi. Opettaja piirsi tatuointimme tietynlaiselle paperille joka jätti kuvion kun sen painoi ihoa vasten. Mie olin jonossa toisena ja seurasin jännittyneenä kun ruotsalainen kaverini sai pienen ikhtys-kalan korvan taakseen. Tatuointipyssyn ääni oli inhottava, mutta kaverini sanoi, ettei tatuoinnin tekeminen oikeastaan satu. Tuntuu vain pikemminkin oudolta ja pää tärisee. En ihan luottanut hänen lausuntoonsa ja odotin vuoroani jännittyneenä.

Innostunutta yleisöä, ilmeet kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Oma vuoroni koitti ja siinä vaiheessa oikeastaan sitten vasta määrääntyi tatuoinnin lopullinen paikka. Päädyin oikealle puolelle alaselkään. Siinä paikassa tatuointi ei tuota outreachillakaan ongelmia, koska siinä kulttuurissa  johon olen menossa ei tosiankaan liehuta bikinit päällä. Kaikki oli valmista ja koetin pitää hengitykseni tasaisena kun opettaja rukoili miun puolesta. Sitten oli aika aloittaa. Odotin suurta kipua joten yllätyin kun kipu olikin enemmänkin sellasta ärsyttävää, joka tekee mieli huitasta pois, ei lähellekään niin pahaa kun olin kuvitellu. Ei se toki mikään suuri nautintokaan ollu, mut helposti siedettävissä kuitenkin. Sillon kun neula oli luun kohalla niin kirpas kieltämättä vähän enemmän ja kun mustia kohtia täytettiin niin se tuntu pikkasen ikävältä. Kohta johon mie otin tatuoinnin ei oo kuitenkaan mitenkään herkimpiä alueita, jos oisin halunnu tatuoinnin kylkiluiden päälle niin sillon kipu ois sitten ollu ihan eri mittakaavassa. .

Miun söpö pikku ikhtys-kala alkuvaiheessaan. Tässähän tää näyttää siltä niinkun miun ihoon vaan piirrettäis tussilla.

Tatuoimisen alussa olin seisaallaan, mut ehkä puolivälissä miulle alko yllättäen tulla huono olo ja rupes huimaamaan. Se tuli tosi yllättäen ja totesin vaan et minnuu huimaa ja tuntuu että pyörryn. Pidettiin pieni tauko ja mie hengittelin ja sain lasin juotavaa ja sain myös istua alas loppuajaksi. Se huimaus oli hämmentävää, koska en ollenkaan tienny syytä. Ehkä se oli joku elimistön shokkireaktio. Pitihän sitä pientä draamaa saada kehiin ja olla oma itseni eli meinata randomisti pyörtyä milloin mistäkin syystä. Muut oli oikein huolehtivaisia ja pojat tuki minnuu etten vain putoa tuolilta vielä siinäkin vaiheessa kun oloni oli jo aivan hyvä. Kun tatuointi oli valmis n. 45 minuutin kuluttua, olin aivan innoissani ja halusin heti nähdä sen. Reaktioni oli iloinen kiljahtelu ja hyppiminen ympäriinsä. Lopputulos oli siis tyydyttävä.

 

Haluan vähän jakaa syitäni tatuoinnin hankkimiselle ettette luule että mie ihan hetken mielijohteesta tuon päätin. Oon varmaan koko lukion ajan piirrelly oppitunneilla käteeni pieniä kaloja ja symboli kiehtoi kovasti ja kaikki se et kristityt käytti tätä symbolia vainojen aikaan. Ikhtys-kala on jotenkin erityisesti kristittyjen symboli vielä nykyäänkin. Ristiä monet käyttävät ihan vain koristeena. Minnuu myös kiehtoi Ilmestyskirjan kohta pedon merkistä ja heräsi ajatus, että miepä haluan sen vastakohdan. Vaikka mie kuulun sydämessäni Jumalalle niin jotenkin ihan fyysinen leima tuntu kiehtovalta ajatukselta. Toki täytyy myöntää et kyllähän mie olin myös ihan vilpittömän utelias miltä tatuoinnin hankkiminen tuntuu ja halusin testata omaa rohkeuttani ja ei se oikein onnistu muuten kuin kokeilemalla. Kalasta miulle tulee aina myös mieleen MGTH:n biisi "Kala":

Vastavirtaan ui elävä kala

Ja usein uupumus uskoa vie

Ei silti Luojansa luovuttaa ala         

hän voiman antaa ja selkenee tie

Vastavirtaan ui elävä kala

on kanssakulkija harvinainen

ei totuus kulu, ei tulessa pala

tuo varma Sana vie perille sen

Vaikka koskien kauhut pauhaa

vie matka tuo perille

Ei löydä se rannoilta rauhaa

Ei käänny se merille

Sitä usko ja rakkaus johtaa

ja toivo on suuri niin

Siksi pärskeet ja pyörteet se kohtaa

luottaen lupauksiin 

Tää biisi puhuttelee minnuu, joka kerta. Mie tahon olla se elävä kala josta tässä lauletaan. Mie tahon uida vastavirtaan enkä mennä virran mukana ja ajautua vain sokeasti siinä, mitä maailma arvostaa. Miun rukous outreachin suhteen vois olla, että tahdon olla elävä kala, joka tuo elävää vettä. Kohta tätä pääseekin käytännössä harjottelemaan. Lähtö outreachille on huomenna(no oikeastaan tänään, koska on jo aamuyö). Rinkka nököttää paksuna ja pakattuna ja huone on siivottu. Mieliala on älyttömän sekava eikä nukuta yhtään. Outreachia on jännätty monta kuukautta ja nyt se sitten koittaa. Tuntuu myös siltä etten oo ollenkaan valmis enkä riittävän varustautunut. Viime viikko oli outreach prep viikko jollon olin etukäteen päättäny viettäväni paljon aikaa rukoillen ja hiljentyen, mutta todellisuudessa olin jotenkin kauhean levoton ja rukoileminen ja Raamattu jäi vähälle ja turhaannuin itseeni kun tuntui etten tehnyt mitään fiksua. Oli olo etten oo ollenkaan riittävän valmistautunut outreachiin, mutta mieleen muistu jonkun viisaat sanat, et jos myö odotettais että ollaan oikein valmistautuneita ennen kuin lähdetään lähetystyöhön niin sillon kukaan meistä ei koskaan lähtis. Lohdullista ajatella, että Jumala voi käyttää minnuu kaikessa heikkoudessani ja keskeneräisyydessäni. En mie koskaan tuu olemaan valmis kuin vasta taivaassa. Mennään näillä eväillä, mitkä on ja luotetaan, että kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan!

Siunausta kaikki rakkaat! Miun blogiin tulee nyt tauko outreachin ajaks kun en voi maata paljastaa ja menis kirjottelu ihme salailuksi. Jos halluutte miun kuulumisia lueskella niin heittäkää miulle sähköpostiosoitteenne vaikka facebookissa niin lisään teidät sähköpostilistaan :)

Pintaa syvemmälle

Taas hetki on vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani ja paljon on asioita ehtinyt tapahtua. Huomasin, että tämä otsikko sopii loistavasti monessa mielessä. Meillä oli muutama viikko sitten Love feast, juhla jolla pääasiassa henkilökunta halusi osoittaa kuinka paljon meitä oppilaita rakastaa ja arvostaa. Teemana oli "A masquarade under the sea" Jokaiselle oli määrätty oma hahmo joksi piti pukeutua ja jolla oli tiettyjä tehtäviä juhlan aikana. Pääsyvaatimuksena oli naamio. Omaa hahmoaan ei saanut paljastaa etukäteen muille. Asujen kanssa sai käyttää niin paljon luovuttaa kun vain löytyi. Usein kun kysymme miten meidän pitäisi johonkin kyetä vastauksena on " Sure you can do it. You're the creative DTS"
Oma hahmoni oli valas, Raamatunkertomuksesta Joona valaan vatsassa. Tehtäväni oli pyydellä jatkuvasti Joonalta anteeksi että söin hänet ja myös pyytää ihmisiä raapimaan nenäni sisäpuolta, koska sitä kutittaa. Naisellinen ylpeyteni hieman loukkaantui tästä valas hahmosta, mutta päätin ottaa asian huumorilla.

Juhlaa edeltävänä iltana meiltä kiellettiin pääsy ruokasaliin, koska sitä koristeltiin ja seuraavana aamuna meiltä kiellettiin myös pääsy olohuoneeseen ja keittiöön. Illalla sitten kuuden maissa monien merellisten olioiden kerääntyessän aulaan meidät vihdoin päästettiin olohuoneeseen ja ruokasaliin, jotka olivat todellakin muuttuneet merenalaiseksi valtakunnaksi. Meille tarjoiltiin merellisiä herkkuja kuten vihreää pizzaa, lohirullia ja hyytelöä jossa oli pieniä karkkikaloja. Illan lopussa oli tanssia, kuten kaikissa juhlissamme täällä.

Paikalla olevien hahmojen joukko oli kirjava. Löytyi Paavo Pesusieni, rapuja, merikurkku, mustekala, Joonan valas ja tappajavalas, vasarahai ja tavallinen hai, meduusa ja monia muita. Paikalla oli myös sellaisia hahmoja kuin Jack ja Rose sekä Titanic ja jäävuori. Tässä maistiaisia.

Se toinen pintaa syvemmälle osuus liittyy oppitunteihin. Meillä oli kaksi viikkoa sitten opettajana amerikkalainen Ken Helser vaimonsa Lindan kanssa. He opettivat aiheesta Living from the heart. Se viikko oli paras opetusviikko tähän mennessä ja meillä on kuitenkin jo aiemmin ollut aivan mahtavia opettajia. Ken Helserin viikko ei tuntunut ollenkaan opiskelulta. Hän vain jakoi sydäntään ja elämäänsä meidän kanssa ja se oli aivan uskomatonta. Erityisen  voimalliseksi kaiken teki se, että hän elää niinkuin opettaa. En ole myöskään varmaan nähnyt rakastuneempaa avioparia ja heidän liittonsa on kuitenkin kestänyt jo yli 40 vuotta ja heillä on ollut myös paljon vaikeuksia. Pelkästään heidän näkemisensä oli niin rohkaisevaa ja he olivat niin rakastavia ja lämpimiä ihmisiä. Ken Helser on kunnon lempeä isoisä.

Hän oli myös rukoillut jokaisen meidän puolesta jo muutamaa kuukautta etukäteen. Hänellä oli meille jokaiselle profetia. Hän oli kirjoittanut ne ylös ja näytti joka päivä muutaman niin että neljässä päivässä kaikki 30 tuli käytyä läpi. Hän oli tehnyt ne profetiat jo etukäteen tietämättä meistä mitään ja kuitenkin ne osuivat aivan nappiin ja sisältivät asioita joita hän ei olisi voinut meistä mitenkään tietää. Hän teki ne täysin luottaen siihen, että asiat jotka hän kirjoittaa ylös ovat Jumalalta. Miun profetiassa luki mm, että mie oon erittäin herkkä. Se oli huvittavaa, koska miun profetia oli aivan viimeisenä ja olin jännittänyt sitä tosi paljon ja siinä vaiheessa kun hän laitto sen powerpointilla valkokankaalle niin mie jo pillahdin itkuun ennen kuin olin ehtinyt kunnolla lukea mitään muuta kuin sen erittäin herkkä. Hän oli kirjoittanut miun nimeks pelkän Maria. Aloin sitten miettimään miun nimen merkitystä. Italiaks Mia tarkoittaa minun. Sit mie vaan aloin miettimään et miun nimi on Miia-Maria eli minun Maria. Aloin sitten vaan miettimään, että kuka se on, joka sanoo sen minun. Sitten vaan jotenkin tajusin, et se, joka sanoo sen minun on Jumala. Jumala sanoo miulle, Minun Mariani. Se ajatus oli aivan uskomattoman kaunis ja lohdullinen etten voinut muuta kuin itkeä.

Ken Helser myös opetti meitä kirjoittamaan rukouspäiväkirjaa. Se eroaa kuitenkin tavallisesta rukouspäiväkirjasta sillä, että voimme myös kirjoittaa Jumalan vastauksen. Voimme kirjoittaa paperille Jumalan ääntä ja luottaa ettei se ole vain oman mielikuvituksemme tuotetta. Voimme kysyä Jumalalta asioita ja hän saattaa antaa aivan selkeän vastauksen tai sitten hän saattaa yksinkertaisesti sanoa ettei meidän vielä kuulu tietää sitä asiaa. Hän saattaa myös tuoda mieleemme tiettyjä Raamatunkohtia. Mie oon nyt pitäny tuota vuoropuhelu rukouspäiväkirjaa noin viikon ja se on ollu aivan uskomatonta. Mie kirjotan ensin päivämäärän, että siihen kohtaan voi palata vaikka myöhemmin ja sitten oman rehellisen rukoukseni jonka jälkeen jätän pienen välin ja kirjotan Jumalan vastauksen. Se on ihan uskomatonta, mutta Jumala oikeasti vastaa. Mie en mitenkään ois voinu keksiä niitä asioita itse. Oon saanu aivan mahtavia rohkaisun sanoja päivään ja lupauksia ja neuvoja ja muistutuksia. Se päiväkirja ei oo pelkkää onnellista höttöä vaan Jumala myös muistuttaa minnuu miun virheistä joita en oo suostunu aiemmin myöntämään. Hän kuitenkin tekee sen lempeästi eikä tuomitse ja sitä päiväkirjaa kirjoittaessa jotenkin tajuan enemmän ja enemmän miten suunnaton on Jumalan rakkaus ja myös oikeamielisyys ja hyvyys. Mie voin puhua/kirjoittaa Jumalalle kuin parhaalle ystävälle enkä vain kuin, koska hän ON miun paras ystäväni ja janoaa viettää miun kanssa aikaa. Ken Helser sano, että tää päiväkirjan pitäminen voi muuttaa elämää ja mie tunnen sen jo nyt. Kannustan ehdottomasti kaikkia kokeilemaan, saatatte yllättyä erittäin iloisesti. Tähän liittyy se, että pitää osata luottaa, että ne asiat joita kirjoittaa tulevat Jumalalta. Jos epäilee kaikkia asioita ei kohta voi enää kirjoittaa yhtään mitään. Ei se ole omaa taitoamme, että pystymme kirjoittamaan Jumalan puhetta, se on vain hänen hyvyyttään. Päiväkirjaan on hyvä kirjoittaa myös ne asiat jotka tuntuvat epäloogisilta ja siltä kuin eivät liittyisi mihinkään. Ken Helser kertoi esimerkkinä, että yhtenä aamuna hän kirjoitti "Rakasta vihamiehiäsi" ja ihmetteli sitä. Kyseinen aamu oli päiväykseltään 11.09.2001 jolloin muutamia tunteja myöhemmin tapahtui järkyttävä kaksoistornien terroristi-isku.

Oman elämäni huvittavana pikku esimerkkinä voin kertoa, että mietin kovasti, että haluaisin leikata hiukseni kerroksittain. Pelkäsin kuitenkin, että niistä tulisi jotenkin hölmöt ja jahkailin asian kanssa. En kirjoittanut asiaa päiväkirjaan, koska ajattelin, että se on aivan liian vähäpätöinen asia ja miksi Jumalaa miun hiukset kiinnostais. Kun kirjotin päiväkirjaa, yllättäen sitten päähäni ilmestyivät sanat "kultaseni, uskaltaudu vain kokeilemaan jotain uutta hiuksiisi. Näytät kauniilta" Suuni melkein loksahti auki. Koko maailmankaikkeuden luoja on kiinnostunut miun hiuksistani niin, että vaivautuu jopa kommentoimaan asiaa miulle. Se Raamatunkohta jossa puhutaan, että Jumala tietää senkin kuinka paljon hiuksia meillä on päässä avautui miulle täysin uudella tavalla. Jumala on oikeasti kiinnostunut ihan kaikesta mitä meille kuuluu!!!

Siunattua päivää rakkaat immeiset!

Rokotustaistelua

Lähden maaliskuun alussa actiomatkalle Keski-Aasiaan. Rokotus tilanteeni on Nepalin jäljiltä suhteellisen hyvä, mutta joululomalla ollessa miun piti ottaa rokote Japanin aivotulehdusta vastaan. Rokote pitää ottaa kahdessa erässä ja ensimmäisen annoksen sain 30.12.2011. Toinen annos pitää ottaa 28 päivän jälkeen ensimmäisestä. Tilasin rokotteen täällä Norjassa ja koetin varata rokotusaikaa perjantaille 27. Miulle kuitenkin sanottiin että en tarvitse erillistä aikaa ja voin tulla sairaalaan kyseisenä päivänä rokotteen kanssa ja he hoitavat homman, koska siihen ei mee kuin muutama minuutti.

Kun sitten norjalaisen ystäväni välityksellä soitin nyt perjantaina sairaalaan, he sanoivatkin yllättäen, että en mie voi sinne tulla suoraan vaan miun pitää soittaa toiseen numeroon. Kaverini toimi välittäjänäni ja soitti siihen numeroon josta käskettiin soittamaan taas toiseen numeroon. Kyseisessä numerossa ei vastattu joten hän soitti uudelleen numeroon johon oli jo soittanut ja sai vielä uuden numeron. Heidän puhelinpäivystyksensä oli kuitenkin auki 13-13.30 joten sain jäädä jännittämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. Sitten kun vihdoin pääsimme puhumaan paikallisen rokotustoimiston kanssa kävi ilmi ettei tälle päivälle ole vapaita aikoja ja ja sain ajan ensi torstaille. Reseptissäni kuitenkin luki selkeästi että ensimmäinen annos päivänä 0 ja toinen päivänä 28 ja äitikin oli päivien tärkeyttä vannottanut kotona. Siksi en ollenkaan saanut lohdutusta ensi torstain ajasta vaan päätin lähteä kävellen sairaalalle ja anoa vaikka polvillani, että joku vaan tökkäisi sen rokotteen käsivarteeni. Sinänsä koomista, olenhan erittäin neulakammoinen ihminen, joka ei normaalisti varsinaisesti kerjää tulla piikitetyksi. Lähdin sitten matkaan ystävien rukouksilla ja suomalaisella sisulla varustettuna.

Noudin rokotteen apteekista ja kokeilin vielä ensin onneani viereisellä terveyskeskuksella. He kuitenkin sanoivat selkeästi, etteivät voi antaa rokotetta vaan minun täytyy olla yhteydessä rokotustoimistoon. Lähdin lannistuneena koettamaan onneani vielä sairaalalla. Sairaalalle tallustellessani näin toisella puolen katua joukon koululaisia. Yllättäen yksi pojista lähti juoksemaan suojatien yli vaikka auto oli juuri tulossa suojatien kohdalla eikä ehtinyt enää kunnolla reagoimaan äkkinäiseen tilanteeseen. Kauhuissani näin miten auton vasen etukulma osui poikaan ja hän lensi ilmaan ja putosi vähän matkan päähän keskelle katua. Ensimmäinen päähän tullut ajatukseni oli "Osaanko ensiapua? Tiedänkö norjalaista hätänumeroa" Tajusin, että jos olisin ollut ainoa paikalla oleva ihminen en olisi osannut tehdä paljoakaan. Suomeen palatessa taitaa olla erittäin hyödyllistä ottaa pieni ensiaputaitojen kertauskurssi. Onneksi pojalle ei ollut kuitenkaan näyttänyt ilmalennosta huolimatta käyneen pahasti. Hän nousi nopeasti maasta ja naureskeli kavereilleen. Auton kuljettaja nousi järkyttyneenä autosta ja selitti jotain kiivaasti norjaksi. Poika näytti aika nololta, mutta naureskeli edelleen ja lähti kavereidensa kanssa poispäin. Saattoi hän toki olla shokissa ettei osannut reogoida muuten kuin nauramalla. Järkyttynyt kuljettaja selitti vielä pysäkille pysähtyneen bussin kuskille, että poika oli vain joussut hänen autonsa eteen. Sitten hän lähti jatkamaan matkaansa ja miekin jatkoin kävellen matkaani kohti sairaalaa aikalailla shokissa. Siinä tuli kovin konkreettinen osoitus siitä miten arvaamatonta elämä voi olla ja miten yllättäen se voi päättyä, vaikka tässä tilanteessa onneksi kävikin hyvin. Huhhuh, on taas ihan syytä kiittää pelkästään siitä että saan elää. Miten kallis lahja se onkaan!

Edelleen hieman järkyttyneenä saavuin sitten sairaalalle ja sain selitettyä päivystyksessä asiani. Siellä oltiin ensin vähän ymmällään ja kehotettiin myös ottamaan yhteyttä rokotustoimistoon, mutta vakuutin että miulle oli sanottu että voin tulla sairaalalle kunhan miulla vaan on itelläni se rokote. Täällä selitykseni tehosivat vihdoin ja viimein ja eräs hoitaja sitten lupas rokottaa miut. Hän puhu ensin huonoa englantia, mutta kun tajus että ymmärrän norjaa ja puhun ruotsia hän alkoi selittää miulle suhteellisen nopeasti norjaks. Ihan kaikkea en ymmärtäny mutta olin ihan ylpeä että pystyin hoitamaan asiani lähes kokonaan ruotsi-norja-sekakielellä. Hoitaja oli oikein mukava vanhempi naisihminen, joka vielä toivotti miulle lähtiessäni hyvää ulkomaanmatkaa. Mieleni oli täynnä kiitollisuutta ja käsivarressa jomotteli mukavasti kun kävelin kotiin päin.

Tämä oli nyt sitten ihan oikeasti tän yön viimeinen päivitys. Hyvää yötä Jeesus myötä!

Valoa , varjoja, kirkasta, hämärää

Monenlaisia tunteita on taas viime viikkoina ollu pinnassa. Viime viikon torstaina tuli ihana ystäväni Anna Suomesta käymään. Se oli sellanen aika lyhyen varoitusajan vierailu, joka piristi viikkoani tosi paljon. Creative Fridayssa meillä tanssijoilla oli erityisohjelmana breaktanssia jota tuli opettamaan ihan mahtava suomalaismies nimeltä Eero(joka on tosin asunu Yhdysvalloissa ja vähän ympäriinsä). Teimme sitten kiltisti perässä top rock-liikkeitä ja floor-rock liikkeitä ja six-stepiä ja kokeilimme joitain freezejä. Kuulostan oikein uskottavalta ja asiantuntevalta luetellessani näitä liikkeitä, en näyttänyt läheskään niin uskottavalta kokeillessani niitä käytännössä. Six-stepin sain sentään onnistumaan muutaman kerran ja freezeissä olin ihan hyvä. Oli silti baletti/nykytanssija vähän vierailla vesillä.

Lauantaina olin Annan kanssa kaupungilla ja kiipesimme näköalapaikalle josta on upea näkymä Ålesundin yli. Kävimme myös Lyspunktetissa syömässä, tottakai. Pitäähän kaikki vierailijat tutustuttaa ihanimpaan tietämääni kahvilaan.

Lauantai-iltana katsoimme isolla porukalla leffaa ruokasalissa. Raahasimme ison kasan patjoja lattialle ja heijastimme elokuvan projektorilla kattoon. Siinä oli oikein mukava köllötellä ja nauttia elokuvaelämyksestä.

Sunnuntaina nautimme ihanasta ulkoilmasta ja kävimme merenrannassa kävelemässä. Viikonloppu Annan kanssa oli täynnä ihania keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Hänen täällä olonsa myös avas miun silmät uudestaan tän paikan kauneudelle, joka meinaa arjen keskellä välillä unohtua. Tajuan nyt itekin taas päivittäin ihastella vuorten kauneutta. Miten upean maailman onkaan Luoja luonut!





"Niinkuin vuoret nää ympäröi laaksoamme, sinun armosi Jumala meitä ympäröi. Niinkuin vuoret nää julistaa kunniaasi niin me tahdomme korottaa Herra nimeäsi!"



"Revontulten tanssia taas yllä huurteisen maan. Täällä kaukana silmieni takaa salaa jäänkö katsomaan? Kuka huutoasi kuulee? Silmistäs sen vain nään. Vaiti laukkaavat nuo tulet kaarta taivaan. Luota etkö ystävään?
Sun sydäntäs ei täällä kukaan käskemällä auki saa. Siksi uskallan vain pyytää Golgatalle katsomaan!"


Maanantaina alkoi taas uusi opetusviikko. Alkuviikkoni oli vähän ankea kun onnistuin telomaan itseäni milloin mitenkin. Maanantaina liukastuin viedessäni pahvinkeräysastiaa ulos ja kolautin pääni kovaa jäähän. Koski kovasti ja väsyneenä ja kivusta turhautuneena jäin jälle jököttämään ja paruin vähän aikaa oikein sydämeni kyllyydestä. Siinä hetkessä tuli kyllä äitiä ikävä. Selvisin onneksi ilman aivotärähdystä vaikka vähän hutera olo oli ja tanssin tekniikkatunnin istuin jääpussi päähän sidottuna. Oman koreografiani sain esitettyä vaikka tanssi olikin tavallista horjuvampaa.
Tiistaina kolhujen sarja jatkui. Luututessani ruokasalia onnistuin mäjäyttämään mopin varrella nenääni niin että siihen tuli ihan mustelma. Tällaisina hetkinä turhautuminen, ärtymys ja koti-ikävä saivat kyllä valtaa. Oli myös hassua miten tunteet heittävät. Aamulla esirukouksessa rukoilimme perheiden puolesta ja tuli aivan hirveä koti-ikävä, mutta samalla uskomattoman kiitollinen mieli ihanasta perheestä. Iltaopetuksen aikana sitten jotenkin säikähdin, että dts:hän alkaa olla jo lopuillaan ja tuli ikävä kaikkia ihmisiä siellä vaikka he sillä hetkellä vielä olivat ympärilläni. Illalla oli sentään piristyksenä Simonin 20-vuotis juhlien kunniaks dance party ja myöhemmin illalla näkyi revontulet.
Metsäaukealla muiden joukossa seistessäni ja revontulia ihastellessani tunsin itseni jotenkin kumman yksinäiseksi. Miulla on paljon ihania ystäviä joista oon hurjan kiitollinen. Välillä sitten mietin, että kunhan löytäisin ihanan poikaystävän niin kaikki ois hyvin ja sitten en tuntis itteeni enää yksinäiseks. Ehkä tuollaset hetket on kuitenkin Jumalan tapoja muistuttaa siitä miten kukaan muu kuin hän ei voi pohjimmiltaan täyttää meidän sydämen kaipausta. Ainoastaan hänen täydellinen rakkautensa voi meidän nälkämme tyydyttää.

Yksi toinen asia, jota Jumala miulle loppuviikosta tuntu näyttävän oli se, että mie suoritan jatkuvasti. Pyrin aina olemaan jotenkin parempi: parempi ihminen, paremman näkönen, parempi tanssija yms. Uuvun suorittamiseeni ja unohdan hengittää. Unohdan rauhottua. En pysty kuulemaan Jumalan ääntäkään kun miulla on kokoajan niin kiire.
Meillä oli torstaina luova päivä jollon piti jollain taiteen keinolla kuvastaa joku oivallus jonka on tällä viikolla saanu. Mie kuvastin tän suorittamiseni tanssiin. Tein nopeatempoisen koreografian jossa oon kokoajan liikkeessä ja hengitän tarkotuksella vähän vaikeasti. Vaikka koreografia ei ookaan pitkä, lopussa oon jo ihan hengästyny. Sillon pysähdyn ja hengitän syvään, laskeudun maahan ja jään istumaan silmät kiinni ja vaan hengitän. Se koreografian teko prosessi puhu miulle. Jumala tuntu sanovan: Muista hengittää! Sinun ei tarvitse suorittaa koko ajan! Minun rakkauteni ei ole vähäisempi vaikka välillä lepäisit etkä tekisi mitään. Minun rakkauteni ei riipu teoistasi. Haluan viettää kanssasi aikaa. Rauhoitu hetkeksi niin sinun on helpompi kuulla mitä minulla on sanottavaa. Tanssiessasi kun unohdat hengittää, hengästyt ja tanssi vaikeutuu ja sinua alkaa pyörryttää. Elämässäkin, muista hengittää!

Muistakaa tekin ystävät tämä. Hyvää yötä ja siunattua viikonloppua!

Tanssijan elämän kamala ihanuus ja ihana kamaluus

Huhhuh, on tääkin aika tehä blogipäivityksiä keskellä viikkoa ottaen huomioon, että huomenna(tai no tänään) on aamupala klo 7, mutta pakko mikä pakko. Haluan kertoa tällä hetkellä erittäin pinnalla olevista tuntemuksista jotka varmasti ainakin tanssijat ja varmasti muutkin taiteilijat tunnistavat.

Nimittäin siis, inspiraatio. Sen puute ja sen iskeminen mitä omituisimpiin aikoihin.
Olen tehnyt elämäni aikana jo useampia tanssikoreografioita ja sooloja. Täällä DTS:ssä meillä on tanssikoreografioiden tekemistä ns. "kotitehtävänä". Tähän mennessä on ollut kolme koreografiaa. Kolmannen palautuspäivä on tämän viikon perjantaina. Olin aloittanut ajatus ja kehittelyprosessin jo ennen joululomaa. Joululomalla tuli tanssista taukoa ja kun joululoman loppuun vielä sairastuin niin koreografian kehittely ei todellakaan edennyt. Pysyin sitkeästi kipeänä ja hieman puolikuntoisena viime viikkoon asti. Viikonlopun huilasin etten sairastu lisää ja mietin vain ihan vähän tanssiliikkeitä koreografiaan. Maanantaina sitten vihdoin olin riittävän terve tanssimaan ihan täysillä. Sillon miulla oli jopa ruhtinaallisesti aikaa koreografian kehittelyyn ja tanssisali käytössäni. Puolentoista tunnin aikana en ollut kuitenkaan saanut yhtä ainoaa uutta liikettä aikaan. Olin ainoastaan saanut itteni saatettua sellasen epätoivon tilaan että halusin huutaa ja raivota. Itkin ja makasin välillä lattialla ja välillä puin nyrkkiä peilille ja tömistelin jalkojani ja revin hiuksiani eli käyttäydyin kuin uhmaikäinen nelivuotias. Koetin rukoilla, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään kun olin niin turhaantunut. Lopulta kun aikaa oli n.10 minuuttia jäljellä mie vihdoin sain aikaseks muutamia uusia liikkeitä joihin olin ihan tyytyväinen. Ei siis ihan hukkaan se aika mennyt, mutta olin kuitenkin uskomattoman turhaantunut. Miksi mursussa miulla alkaa ideoita syntyä vasta siinä vaiheessa kun aika on juuri lopuillaan?!

Tiistaina oli sitten aivan liian kiireinen päivä joten tanssin miettimiseen ei jäänyt aikaa. Tajusin siis tänään et jaa miulla on tää keskiviikko ja torstai aikaa saada tanssi valmiiks. Myöskin halusin et jää yks päivä aikaa yksityiskohtien hiomiselle joten tajusin hieman järkyttyneenä että, hehhee, miun pitäis siis tehä koko tanssi valmiiks tänään vaikka miulla oli vasta n. 20 sekuntia n. kolmesta minuutista valmiina. Otin kuitenkin itselleni asettamani haasteen vastaan. Aloin työstämään jo ennen päivällistä joka on klo 16 ja jatkoin sen jälkeen heti uudestaan. Noin kello kuuteen mennessä olin saanut noin muutaman sekuntin verran lisämateriaalia. Sitten tyssäsi kokonaan. Pää oli aivan tyhjä eikä minkäänlaisia ideoita syntynyt. Koetin etsiä inspiraatiota kuuntelemalla biisiä uudestaan ja uudestaan ja improvisoimalla, katsoin netistä tanssivideoita ja kävin läpi omia tuotoksiani, kokeilin erilaisia liikkeitä, mikään ei auttanut. Nyt en jaksanut enää ilmaista tunteitanikaan muuten kuin kiehumalla sisäisesti ärtymyksestä ja ulkoisesti vain jankkasin liikkeitä uudestaan ja uudestaan. Kahdeksan maissa söin iltapalaa ja jatkoin vain edelleen. Olin jo niin epätoivoinen etten edes jaksanut ajatella että kymmeneltä alkaa ruokailuhuoneessa hiljaisuus. Puoli kymmenen aikaan tuotokseni olivat vieläkin surkeaa tasoa. Vielä puuttui ainakin 2 min. Olin rukoillut useampaan otteeseen ja muutaman kerran vaikutti lupaavalta, mutta sitten ideat vaan tyssäsivät. Olin hieman ärtynyt päivän opetuksesta jossa oli korostettu Pyhää Henkeä inspiraation tuojana. Missä se miun inspiraationi luuhas?!

Noin kahtakymmentä vaille kymmenen miulla alko aivan yllättäen tulla ideoita ja aloin kokeilla ja kirjottaa koreografiaa muistiin. Kymmeneen mennessä olin päässyt vauhtiin. Hiljaisuus alkoi, mutta en vaan voinut lopettaa. Musiikkini tuli kuulokkeista niin en mie suunnattomasti voinut ketään häiritä joten jatkoin siis. Puoleenyöhön mennessä alko olla hyvä inspis päällä. Ajattelin että pitäis päästä nukkumaan, mutta jos nyt lopettaisin niin aamulla ei taatusti enää ois ideoita, siispä jatkoin. Tanssimista vähän vaikeutti se et ruokasalin puulattia narisee ihan kauheasti niin piti yrittää liikkeiden lomassa löytää kohdat joissa on vähemmän narinaa etten koko taloa herätä. Noin puol kahdelta olin sit lopultakin valmis. Olin väsynyt, mutta onnellinen ja helpottunut. Tietenkin oisin voinu mennä heti nukkumaan mut oli niin koominen olo että oli pakko kirjottaa nää tuntemukset heti ylös ja sitäpaitsi kun olin tanssinu niin olin ihan ylikierroksilla joka tapauksessa. Siispä istun ruokasalissa syöden tomaattia ja juoden cokista(niin tanssijan ruokavalio että huhhuh) ja kirjoitan tätä päivitystä.

Pitkän tarinani pointti: Tein koreografiaani tänään n. 9 ja puoli tuntia. Tästä ajasta kuusi tuntia oli kuitenkin raivostuttavaa tuloksetonta näperrystä. Heti kun kello läheni kymmentä niin ideoita alkoi kuitenkin syntyä. Mikä ihme siinä on etten pysty tuottamaan mitään luovaa päivällä?! Mikä ihmeen yöeläjä mie oon et kaikki inspiraatio alkaa syntyä sillon kun pitäis mennä nukkumaan? Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin kun koreografia on valmis. Kiitollinen oon!

Tanssikoreografian tekeminen voi olla ihana luova prosessi jossa saa ilmaista itseään ja josta nauttii suunnattomasti. Ajoittain se voi kuitenkin olla asia jota inhoaa eniten maailmassa ja haluaisi vaan hajottaa esineitä ympärillään ja aiheuttaa tuhoa ja ulvoa suureen ääneen. Kun jankkaa koreografiaa uudestaan ja uudestaan musiikin kanssa voi myös alkaa inhota biisejä joista ennen piti, koska kuulee ne niin monta kertaa. Koreografian toistaminen uudestaan ja uudestaan voi myös saada katsomaan sitä aivan liian kriittisesti ja yhtäkkiä haluaakin muuttaa kaiken ja kaikki on huonosti ja koko juttu on naurettava. Uskon, että tottakai Jumala antaa inspiraatiota tanssiin ja liikkeitä, mutta suuresti epäilen, että saisin valmiin koreografian nätissä paketissa. Kyllä koreografian tekeminen vaatii aina kovasti työtä. Jumala voi kuitenkin antaa kärsivällisyyttä jatkaa ja jatkaa vaikka kuinka tuntuisi jumittavan paikallaan. En mie usko että oisin omassa voimassani todellakaan jaksanut 9,5 tuntia väkertää  vaikka Pyhä Henkikin sai kyllä osan miun ärtymyksestä osakseen. Onneksi Jumala on kärsivällinen uhmaikäisille lapsilleen! Toki normaalisti olisi järkevää myös pitää taukoa ja levätä yön yli mutta kun inspis iskee niin sillon se iskee. Kaikesta koreografian luomisen ja tanssimisen ajoittaisesta raivostuttavuudesta huolimatta on se kuitenkin vaan niin kamalan ihanaa!

DTS vuoden tanssituotoksia

http://vimeo.com/35272975

Tämä on ensimmäinen tanssikoreografia jonka tein täällä ollessani. Musiikki on Hillsong Unitedin levyltä ja kappale on Draw me closer. Halusin koreografialla kuvastaa miten Jumala ei pakota tai vaadi meitä kääntymään puoleensa vaan antaa meidän itse tehdä päätöksen ja me voimme pyytää häntä vetämään meitä lähemmäs itseään. Isän sylissä on turvallista olla. Tämä koreografia on omistettu rakkaalle serkulleni Teemulle. Tämä video on kuvattu Trondheimissa jossa esitin tämän tanssin paikallisessa kauppakeskuksessa. Laatu ei ole aivan paras mahdollinen ja muutamia ihmisiä kulki jatkuvasti kameran edestä. Siitä huolimatta toivottavasti saatte tästä jotain irti. En saanut myöskään videota ladattua suoraan blogiini joten piti tehdä vaikeimman kautta. Nauttikaa :)

Flunssaa, koti-ikävää ja ilon hetkiä

Kotona oli ihana viettää joulu ja tässä vähän tunnelmakuvia

Kotoisan kauniista joulutunnelmista olikin sitten 1.1 illalla aika suunnata junalla Helsinkiin ja seuraavana aamuna lähti aikaisin lento Osloon. Viimeinen päivä oli haikea ja perheen yhteisellä päivällisellä äidin valmistama ihana paisti ja salaatti oli osittain höystetty kyynelillä. Juna-aseman tunnelmat olivat haikeat ja vanhempia piti halata junan lähtö hetkille asti. Tiedossa oli kuitenkin viiden kuukauden ero. Kyl mie tiedän, että loppujen lopuksi aika menee tosi nopeasti, mutta hyvästien sanominen on aina vaikeeta. Junamatka meni Hannan kanssa jutellen ja Helsingissä vietimme kylmän ja vähäunisen yön lentoaseman penkillä. Asiaa ei helpottanut, että joululoman lopussa saamani flunssa oli edelleen voimissaan ja olo oli nuutunut. Tässä tunnelmaa matkan varrelta. Hannaa vähän väsytti

Oslosta jatkoimme junalla matkaa Stavange nimiseen paikkaan josta pääsimme autokyydillä Grimerudiin jossa viivyimme perjantaihin asti YWAM:in työntekijä kokoontumisessa jonne oli tullu porukkaa ympäri Norjaa. Myö saavuttiin Hannan kanssa Grimerudiin aikaisin ja ohjelma alkoi vasta puol kahdeksalta illalla niin sitä ennen meillä oli hyvin aikaa nukkua univelkojamme pois. Grimerudin DTS base on vanha iso maatila alue. Tytöt oli majoitettu liikuntasaliin joka asutettuna näytti tältä.

Maanantai-iltaan mennessä sitten suurin osa meidän koulumme opiskelijoista oli saapunu ja oli ihanaa nähdä taas tuttuja naamoja. Samalla tuntui kyllä tosi oudolta olla taas Norjassa ja koti-ikäväkin kaihersi tavallista enemmän kun olo oli väsynyt ja olin vielä vähän kipeäkin. Päivää piristi kun törmäsimme Norjan DTS:ien kahteen muuhun suomalaiseen. Maanantaina menin kerrankin aikaisin nukkumaan, koska olo oli niin järkyttävän väsynyt, luonnollisesti varsin valvotun uuden vuoden ja matkustamisen jäljiltä.

Tiistaina osallistuin ohjelmaan, mutta jouduin lähtemään kesken kaiken pois kun olo muuttui niin huonoksi, että tuntui että saatan pyörtyä. Sen päivän ja seuraavankin vietin sitten pääosin nukkuen. Tunsin syyllisyyttä, koska meitä oli kehotettu ottamaan kaikki irti ohjelmasta. Toisaalta en ollut antanu itelleni joululomalla mahdollisuutta levätä ja sairastaa kunnolla joten oli vaan hyvä, että sain pari päivää pelkkää lepoa. En mie kipeänä ois saanu siitä ohjelmasta kuitenkaan paljoa irti. Miusta sitäpaitsi tuntu että siellä saírastaessani Jumala opetti minnuu olemaan itelleni armollinen ja antamaan aikaa lepoon ja parantumiseen. Hyväksi kääntyi siis sekin.

Viimeisenä päivänä olin jo suht terveenä ja pystyin osallistumaan ohjelmaan. Ilta seittämästä seuraavan aamun klo seittämään meijän dts oli vastuussa 24/7 rukoushuoneesta, joka toimii Grimerudissakin. Yö oli jaettu vuoroihin ja jokainen tiimi oli vastuussa kaks tuntia, mutta siellä sai kyllä olla pitempäänkin. Se rukoushuone juttu oli tosi mahtava ja anto ajan ja paikan hiljentymiseen ja rauhottumiseen. Oli myös mahtavaa ylistää ja rukoilla yhdessä. Miun tiimin vuoro oli klo 21-23, mutta loppujen lopuks olin siellä rukoushuoneessa aina seuraavan aamun klo 8.45 asti ja menin siitä sitten suoraan aamupalalle. Oli aivan ihanaa ja sain vaan tulla rauhassa Jumalan eteen ja luin Raamattuakin enemmän kuin pitkään aikaan. Välillä nukahdin kun siellä oli sohvia, tyynyjä ja vilttejä ja se oli aivan sallittua. Samalla tuntu sitäpaitsi, että mikä ois sen parempi paikka nukkua kuin Herran huone. Tuntu niin rauhalliselta ja sydämessä lämpöiseltä.

Seuraavana aamuna aloitimme matkan takaisin Ålesundiin selviydyttyämme ensin taistelusta muutaman hajonneen minibussin oven kanssa. Ovet saatiin kuitenkin kiinni ja pysymään paikoillaan ja kiitos Herran, busseissa oli edelleen ovet siinä vaiheessa kun oltiin takaisin Ålesundissa. Viikonloppu meni tavaroita järjestäessä ja nukkuessa ja tuttuihin rytmeihin ja kuvioihin palatessa. Mie olin niin vakuuttunu, että olin joululomalla vieny paljon turhaa tavaraa Suomeen, mutta rinkkaa purkaessani sitä tavaraa tuntui jotenkin olevan paljon enemmän kuin Suomeen lähtiessä. Hetkellisestä epätoivosta huolimatta me kaikki kolme kämppistä saimme laajentuneet matkatavaramme sullottua kaappeihin ja huoneessa mahtui liikkumaan vielä senkin jälkeen.

Koti-ikävä on jotenkin vaivannut minnuu paljon enemmän nyt joululoman jälkeen kuin vaikkapa vuoden alussa. Kaikki jotka olivat kotona viettämässä lomaa ovat valitelleet samaa. Näki kaikkia rakkaita pitkästä aikaa ja pääs asumaan omassa lämpimässä kotitalossa niin on helpompi haikailla tuttujen asioiden, ihmisten ja tutun kielen pariin kun asuu taas maassa jossa kuulee norjaa ja englantia, taloissa on yksinkertaiset ikkunalasit ja välillä aivan järkyttävän kylmä ja jatkuvasti syödään leipää. Yksi tekijä joka on myös lisännyt koti-ikävää on se, että oon edelleenkin ollu kipeänä eikä oo ollu äitiä hoivaamassa vaan oon hytissy kippurassa omassa sängyssäni ja kitannu teetä ja vetäny buranaa poskeen(kohtuudella toki). Nyt onneksi alkaa tuntua, että tää flunssa on pikkuhiljaa kokonaan voitettu. Uuden tietokoneeni nettikin toimii niin on huomattavasti helpompi olla kotipuolessa oleviin ihmisiin yhteydessä.

Maanantaina alkoi taas uusi opetusviikko uusine haasteineen. Aiheena oli lähetys ja oppitunnit olivat todella innostavia ja inspiroivia. Varmaan yhtä jos useampaa puraisi lähetyskärpänen. Itse oon epäilly itsessäni tätä puremaa jo pitempään. Selkeetä maata tai maanosaa ei vielä kyllä oo sydämellä, mutta Jumala näyttää asiat ajallaan. Outreach on myös varmasti aivan loistavaa kokemusta ja saa myös paremmin oikeesti käsitystä mitä lähetystyö on käytännössä. Toki lähetyslapsena siitä käytännöstäkin varsin paljon tiedän, mutta on kuitenkin eri asia lähteä nyt "aikuisena" tai ainakin täysi-ikäisenä kentälle vaikka vain lyhyemmäksi aikaa. Tällä viikolla on ollu jonkun verran tapaamisia sen oman outreach ryhmän kanssa ja on tutustuttu toisiimme ja kohdemaahan ja työnkuvaamme paremmin ja mitä tärkeintä, rukoiltu kohdemaan ja tiimin toimivuuden puolesta. Saatte ehdottomasti armaat blogini lukijat rukoilla outreachin puolesta vaikka en kohdemaata voikaan tässä paljastaa. Jos haluatte tietää niin kysykää miulta henkilökohtaisesti vaikka naamakirjassa.

Yksi meijän koululainen joutui tällä viikolla lähtemään takaisin Yhdysvaltoihin kun hänen viisumiasiat ei ollu kunnossa. Hällä ei ollu viisumia sillon kun hän tuli syksyllä tänne Norjaan ja kun hän anoi täällä uudestaan viisumia hakemus evättiin. Tieto tuli tän viikon alussa. Hän oli tienny jo yli kuukauden että kotiinlähdön vaara on olemassa, mutta kyllä se silti tuli järkytyksenä meille kaikille. Järjestimme hälle läksiäiset: teimme kortin ja leivoimme kaikkea hyvää ja oli taas perintein dance party. Hän sai jotain kautta huomattavan halvan äkkilähdön ja lähti jo aikaisin keskiviikko aamuna. AJ:n puuttumisen todellakin huomaa. On kuitenkin olemassa se mahdollisuus että hän saattaa saada uuden viisumin nopeammin kun anoo sitä Yhdysvalloissa ja hän voisi liittyä outreachille ja tulla vielä viimeiseksi kuukaudeksikin tänne Norjaan. Tän asian puolesta saa ehdottomasti rukoilla. AJ:n lähtö avas ainakin miun silmät sille miten lyhyt tää aika loppujen lopuks on ja ollaan oltu taas paljon yhteisöllisempiä ja oon käyny paljon ihania syvällisiä keskusteluja ihmisten kanssa ja koettanu nauttia pienistä kauniista hetkistä.

Tänään käytiin pienemmällä porukalla kattomassa leffateatterissa The girl with the dragon tattoo. Huhhuh, ei ollu ihan miun herkkyystason omaaville ihmisille suunnattu leffa. Jouduin aika monessa kohtaa kääntämään katseeni pois ja kyl mie muutaman kyyneleenkin vuodatin ja tunnustan, osan aikaa olin piilossa takkini alla ja kurkin varovasti sieltä ja pidin korvia lukossa. Ehkä miun pitäis vaan katsoa niitä muumeja. Kaikesta raakuudestaan huolimatta elokuva oli kyllä erittäin mukaansatempaava ja kirjat voisin kuvitella lukevanikin. Elokuva oli synkkäsävyinen ja jätti aika raskaan olon. Tämän tuntemuksen kanssa en ollut yksin vaan muutkin sanoivat samaa. Pojat pyysivät meiltä tytöiltä anteeksi että olivat pyytäneet meitä katsomaan sitä leffaa, he eivät olleet osanneet odottaa ihan sellaista raakuutta ja kaiken yksityiskohtaista näyttämistä. Elokuva masensi ja sai miettimään maailman pahuutta, mutta onneksi Jeesus on voittanut maailman. Loppuun läjäytän Psalmin 91. Hyveli yöteli!

" Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."



Christmas party

Ihana kämppikseni Helene

Suomi-neidot mustissa

Hymypojat Leif ja Marius

Juhlaruokailu

Charlie's Angels

Joillain on luontainen pepsodent-hymy