Elämän siiville: tammikuuta 2012

perjantai 27. tammikuuta 2012

Rokotustaistelua

Lähden maaliskuun alussa actiomatkalle Keski-Aasiaan. Rokotus tilanteeni on Nepalin jäljiltä suhteellisen hyvä, mutta joululomalla ollessa miun piti ottaa rokote Japanin aivotulehdusta vastaan. Rokote pitää ottaa kahdessa erässä ja ensimmäisen annoksen sain 30.12.2011. Toinen annos pitää ottaa 28 päivän jälkeen ensimmäisestä. Tilasin rokotteen täällä Norjassa ja koetin varata rokotusaikaa perjantaille 27. Miulle kuitenkin sanottiin että en tarvitse erillistä aikaa ja voin tulla sairaalaan kyseisenä päivänä rokotteen kanssa ja he hoitavat homman, koska siihen ei mee kuin muutama minuutti.

Kun sitten norjalaisen ystäväni välityksellä soitin nyt perjantaina sairaalaan, he sanoivatkin yllättäen, että en mie voi sinne tulla suoraan vaan miun pitää soittaa toiseen numeroon. Kaverini toimi välittäjänäni ja soitti siihen numeroon josta käskettiin soittamaan taas toiseen numeroon. Kyseisessä numerossa ei vastattu joten hän soitti uudelleen numeroon johon oli jo soittanut ja sai vielä uuden numeron. Heidän puhelinpäivystyksensä oli kuitenkin auki 13-13.30 joten sain jäädä jännittämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. Sitten kun vihdoin pääsimme puhumaan paikallisen rokotustoimiston kanssa kävi ilmi ettei tälle päivälle ole vapaita aikoja ja ja sain ajan ensi torstaille. Reseptissäni kuitenkin luki selkeästi että ensimmäinen annos päivänä 0 ja toinen päivänä 28 ja äitikin oli päivien tärkeyttä vannottanut kotona. Siksi en ollenkaan saanut lohdutusta ensi torstain ajasta vaan päätin lähteä kävellen sairaalalle ja anoa vaikka polvillani, että joku vaan tökkäisi sen rokotteen käsivarteeni. Sinänsä koomista, olenhan erittäin neulakammoinen ihminen, joka ei normaalisti varsinaisesti kerjää tulla piikitetyksi. Lähdin sitten matkaan ystävien rukouksilla ja suomalaisella sisulla varustettuna.

Noudin rokotteen apteekista ja kokeilin vielä ensin onneani viereisellä terveyskeskuksella. He kuitenkin sanoivat selkeästi, etteivät voi antaa rokotetta vaan minun täytyy olla yhteydessä rokotustoimistoon. Lähdin lannistuneena koettamaan onneani vielä sairaalalla. Sairaalalle tallustellessani näin toisella puolen katua joukon koululaisia. Yllättäen yksi pojista lähti juoksemaan suojatien yli vaikka auto oli juuri tulossa suojatien kohdalla eikä ehtinyt enää kunnolla reagoimaan äkkinäiseen tilanteeseen. Kauhuissani näin miten auton vasen etukulma osui poikaan ja hän lensi ilmaan ja putosi vähän matkan päähän keskelle katua. Ensimmäinen päähän tullut ajatukseni oli "Osaanko ensiapua? Tiedänkö norjalaista hätänumeroa" Tajusin, että jos olisin ollut ainoa paikalla oleva ihminen en olisi osannut tehdä paljoakaan. Suomeen palatessa taitaa olla erittäin hyödyllistä ottaa pieni ensiaputaitojen kertauskurssi. Onneksi pojalle ei ollut kuitenkaan näyttänyt ilmalennosta huolimatta käyneen pahasti. Hän nousi nopeasti maasta ja naureskeli kavereilleen. Auton kuljettaja nousi järkyttyneenä autosta ja selitti jotain kiivaasti norjaksi. Poika näytti aika nololta, mutta naureskeli edelleen ja lähti kavereidensa kanssa poispäin. Saattoi hän toki olla shokissa ettei osannut reogoida muuten kuin nauramalla. Järkyttynyt kuljettaja selitti vielä pysäkille pysähtyneen bussin kuskille, että poika oli vain joussut hänen autonsa eteen. Sitten hän lähti jatkamaan matkaansa ja miekin jatkoin kävellen matkaani kohti sairaalaa aikalailla shokissa. Siinä tuli kovin konkreettinen osoitus siitä miten arvaamatonta elämä voi olla ja miten yllättäen se voi päättyä, vaikka tässä tilanteessa onneksi kävikin hyvin. Huhhuh, on taas ihan syytä kiittää pelkästään siitä että saan elää. Miten kallis lahja se onkaan!

Edelleen hieman järkyttyneenä saavuin sitten sairaalalle ja sain selitettyä päivystyksessä asiani. Siellä oltiin ensin vähän ymmällään ja kehotettiin myös ottamaan yhteyttä rokotustoimistoon, mutta vakuutin että miulle oli sanottu että voin tulla sairaalalle kunhan miulla vaan on itelläni se rokote. Täällä selitykseni tehosivat vihdoin ja viimein ja eräs hoitaja sitten lupas rokottaa miut. Hän puhu ensin huonoa englantia, mutta kun tajus että ymmärrän norjaa ja puhun ruotsia hän alkoi selittää miulle suhteellisen nopeasti norjaks. Ihan kaikkea en ymmärtäny mutta olin ihan ylpeä että pystyin hoitamaan asiani lähes kokonaan ruotsi-norja-sekakielellä. Hoitaja oli oikein mukava vanhempi naisihminen, joka vielä toivotti miulle lähtiessäni hyvää ulkomaanmatkaa. Mieleni oli täynnä kiitollisuutta ja käsivarressa jomotteli mukavasti kun kävelin kotiin päin.

Tämä oli nyt sitten ihan oikeasti tän yön viimeinen päivitys. Hyvää yötä Jeesus myötä!

Valoa , varjoja, kirkasta, hämärää

Monenlaisia tunteita on taas viime viikkoina ollu pinnassa. Viime viikon torstaina tuli ihana ystäväni Anna Suomesta käymään. Se oli sellanen aika lyhyen varoitusajan vierailu, joka piristi viikkoani tosi paljon. Creative Fridayssa meillä tanssijoilla oli erityisohjelmana breaktanssia jota tuli opettamaan ihan mahtava suomalaismies nimeltä Eero(joka on tosin asunu Yhdysvalloissa ja vähän ympäriinsä). Teimme sitten kiltisti perässä top rock-liikkeitä ja floor-rock liikkeitä ja six-stepiä ja kokeilimme joitain freezejä. Kuulostan oikein uskottavalta ja asiantuntevalta luetellessani näitä liikkeitä, en näyttänyt läheskään niin uskottavalta kokeillessani niitä käytännössä. Six-stepin sain sentään onnistumaan muutaman kerran ja freezeissä olin ihan hyvä. Oli silti baletti/nykytanssija vähän vierailla vesillä.

Lauantaina olin Annan kanssa kaupungilla ja kiipesimme näköalapaikalle josta on upea näkymä Ålesundin yli. Kävimme myös Lyspunktetissa syömässä, tottakai. Pitäähän kaikki vierailijat tutustuttaa ihanimpaan tietämääni kahvilaan.

Lauantai-iltana katsoimme isolla porukalla leffaa ruokasalissa. Raahasimme ison kasan patjoja lattialle ja heijastimme elokuvan projektorilla kattoon. Siinä oli oikein mukava köllötellä ja nauttia elokuvaelämyksestä.

Sunnuntaina nautimme ihanasta ulkoilmasta ja kävimme merenrannassa kävelemässä. Viikonloppu Annan kanssa oli täynnä ihania keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Hänen täällä olonsa myös avas miun silmät uudestaan tän paikan kauneudelle, joka meinaa arjen keskellä välillä unohtua. Tajuan nyt itekin taas päivittäin ihastella vuorten kauneutta. Miten upean maailman onkaan Luoja luonut!

"Niinkuin vuoret nää ympäröi laaksoamme, sinun armosi Jumala meitä ympäröi. Niinkuin vuoret nää julistaa kunniaasi niin me tahdomme korottaa Herra nimeäsi!"

"Revontulten tanssia taas yllä huurteisen maan. Täällä kaukana silmieni takaa salaa jäänkö katsomaan? Kuka huutoasi kuulee? Silmistäs sen vain nään. Vaiti laukkaavat nuo tulet kaarta taivaan. Luota etkö ystävään?
Sun sydäntäs ei täällä kukaan käskemällä auki saa. Siksi uskallan vain pyytää Golgatalle katsomaan!"

Maanantaina alkoi taas uusi opetusviikko. Alkuviikkoni oli vähän ankea kun onnistuin telomaan itseäni milloin mitenkin. Maanantaina liukastuin viedessäni pahvinkeräysastiaa ulos ja kolautin pääni kovaa jäähän. Koski kovasti ja väsyneenä ja kivusta turhautuneena jäin jälle jököttämään ja paruin vähän aikaa oikein sydämeni kyllyydestä. Siinä hetkessä tuli kyllä äitiä ikävä. Selvisin onneksi ilman aivotärähdystä vaikka vähän hutera olo oli ja tanssin tekniikkatunnin istuin jääpussi päähän sidottuna. Oman koreografiani sain esitettyä vaikka tanssi olikin tavallista horjuvampaa.
Tiistaina kolhujen sarja jatkui. Luututessani ruokasalia onnistuin mäjäyttämään mopin varrella nenääni niin että siihen tuli ihan mustelma. Tällaisina hetkinä turhautuminen, ärtymys ja koti-ikävä saivat kyllä valtaa. Oli myös hassua miten tunteet heittävät. Aamulla esirukouksessa rukoilimme perheiden puolesta ja tuli aivan hirveä koti-ikävä, mutta samalla uskomattoman kiitollinen mieli ihanasta perheestä. Iltaopetuksen aikana sitten jotenkin säikähdin, että dts:hän alkaa olla jo lopuillaan ja tuli ikävä kaikkia ihmisiä siellä vaikka he sillä hetkellä vielä olivat ympärilläni. Illalla oli sentään piristyksenä Simonin 20-vuotis juhlien kunniaks dance party ja myöhemmin illalla näkyi revontulet.
Metsäaukealla muiden joukossa seistessäni ja revontulia ihastellessani tunsin itseni jotenkin kumman yksinäiseksi. Miulla on paljon ihania ystäviä joista oon hurjan kiitollinen. Välillä sitten mietin, että kunhan löytäisin ihanan poikaystävän niin kaikki ois hyvin ja sitten en tuntis itteeni enää yksinäiseks. Ehkä tuollaset hetket on kuitenkin Jumalan tapoja muistuttaa siitä miten kukaan muu kuin hän ei voi pohjimmiltaan täyttää meidän sydämen kaipausta. Ainoastaan hänen täydellinen rakkautensa voi meidän nälkämme tyydyttää.

Yksi toinen asia, jota Jumala miulle loppuviikosta tuntu näyttävän oli se, että mie suoritan jatkuvasti. Pyrin aina olemaan jotenkin parempi: parempi ihminen, paremman näkönen, parempi tanssija yms. Uuvun suorittamiseeni ja unohdan hengittää. Unohdan rauhottua. En pysty kuulemaan Jumalan ääntäkään kun miulla on kokoajan niin kiire.
Meillä oli torstaina luova päivä jollon piti jollain taiteen keinolla kuvastaa joku oivallus jonka on tällä viikolla saanu. Mie kuvastin tän suorittamiseni tanssiin. Tein nopeatempoisen koreografian jossa oon kokoajan liikkeessä ja hengitän tarkotuksella vähän vaikeasti. Vaikka koreografia ei ookaan pitkä, lopussa oon jo ihan hengästyny. Sillon pysähdyn ja hengitän syvään, laskeudun maahan ja jään istumaan silmät kiinni ja vaan hengitän. Se koreografian teko prosessi puhu miulle. Jumala tuntu sanovan: Muista hengittää! Sinun ei tarvitse suorittaa koko ajan! Minun rakkauteni ei ole vähäisempi vaikka välillä lepäisit etkä tekisi mitään. Minun rakkauteni ei riipu teoistasi. Haluan viettää kanssasi aikaa. Rauhoitu hetkeksi niin sinun on helpompi kuulla mitä minulla on sanottavaa. Tanssiessasi kun unohdat hengittää, hengästyt ja tanssi vaikeutuu ja sinua alkaa pyörryttää. Elämässäkin, muista hengittää!

Muistakaa tekin ystävät tämä. Hyvää yötä ja siunattua viikonloppua!

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Tanssijan elämän kamala ihanuus ja ihana kamaluus

Huhhuh, on tääkin aika tehä blogipäivityksiä keskellä viikkoa ottaen huomioon, että huomenna(tai no tänään) on aamupala klo 7, mutta pakko mikä pakko. Haluan kertoa tällä hetkellä erittäin pinnalla olevista tuntemuksista jotka varmasti ainakin tanssijat ja varmasti muutkin taiteilijat tunnistavat.

Nimittäin siis, inspiraatio. Sen puute ja sen iskeminen mitä omituisimpiin aikoihin.
Olen tehnyt elämäni aikana jo useampia tanssikoreografioita ja sooloja. Täällä DTS:ssä meillä on tanssikoreografioiden tekemistä ns. "kotitehtävänä". Tähän mennessä on ollut kolme koreografiaa. Kolmannen palautuspäivä on tämän viikon perjantaina. Olin aloittanut ajatus ja kehittelyprosessin jo ennen joululomaa. Joululomalla tuli tanssista taukoa ja kun joululoman loppuun vielä sairastuin niin koreografian kehittely ei todellakaan edennyt. Pysyin sitkeästi kipeänä ja hieman puolikuntoisena viime viikkoon asti. Viikonlopun huilasin etten sairastu lisää ja mietin vain ihan vähän tanssiliikkeitä koreografiaan. Maanantaina sitten vihdoin olin riittävän terve tanssimaan ihan täysillä. Sillon miulla oli jopa ruhtinaallisesti aikaa koreografian kehittelyyn ja tanssisali käytössäni. Puolentoista tunnin aikana en ollut kuitenkaan saanut yhtä ainoaa uutta liikettä aikaan. Olin ainoastaan saanut itteni saatettua sellasen epätoivon tilaan että halusin huutaa ja raivota. Itkin ja makasin välillä lattialla ja välillä puin nyrkkiä peilille ja tömistelin jalkojani ja revin hiuksiani eli käyttäydyin kuin uhmaikäinen nelivuotias. Koetin rukoilla, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään kun olin niin turhaantunut. Lopulta kun aikaa oli n.10 minuuttia jäljellä mie vihdoin sain aikaseks muutamia uusia liikkeitä joihin olin ihan tyytyväinen. Ei siis ihan hukkaan se aika mennyt, mutta olin kuitenkin uskomattoman turhaantunut. Miksi mursussa miulla alkaa ideoita syntyä vasta siinä vaiheessa kun aika on juuri lopuillaan?!

Tiistaina oli sitten aivan liian kiireinen päivä joten tanssin miettimiseen ei jäänyt aikaa. Tajusin siis tänään et jaa miulla on tää keskiviikko ja torstai aikaa saada tanssi valmiiks. Myöskin halusin et jää yks päivä aikaa yksityiskohtien hiomiselle joten tajusin hieman järkyttyneenä että, hehhee, miun pitäis siis tehä koko tanssi valmiiks tänään vaikka miulla oli vasta n. 20 sekuntia n. kolmesta minuutista valmiina. Otin kuitenkin itselleni asettamani haasteen vastaan. Aloin työstämään jo ennen päivällistä joka on klo 16 ja jatkoin sen jälkeen heti uudestaan. Noin kello kuuteen mennessä olin saanut noin muutaman sekuntin verran lisämateriaalia. Sitten tyssäsi kokonaan. Pää oli aivan tyhjä eikä minkäänlaisia ideoita syntynyt. Koetin etsiä inspiraatiota kuuntelemalla biisiä uudestaan ja uudestaan ja improvisoimalla, katsoin netistä tanssivideoita ja kävin läpi omia tuotoksiani, kokeilin erilaisia liikkeitä, mikään ei auttanut. Nyt en jaksanut enää ilmaista tunteitanikaan muuten kuin kiehumalla sisäisesti ärtymyksestä ja ulkoisesti vain jankkasin liikkeitä uudestaan ja uudestaan. Kahdeksan maissa söin iltapalaa ja jatkoin vain edelleen. Olin jo niin epätoivoinen etten edes jaksanut ajatella että kymmeneltä alkaa ruokailuhuoneessa hiljaisuus. Puoli kymmenen aikaan tuotokseni olivat vieläkin surkeaa tasoa. Vielä puuttui ainakin 2 min. Olin rukoillut useampaan otteeseen ja muutaman kerran vaikutti lupaavalta, mutta sitten ideat vaan tyssäsivät. Olin hieman ärtynyt päivän opetuksesta jossa oli korostettu Pyhää Henkeä inspiraation tuojana. Missä se miun inspiraationi luuhas?!

Noin kahtakymmentä vaille kymmenen miulla alko aivan yllättäen tulla ideoita ja aloin kokeilla ja kirjottaa koreografiaa muistiin. Kymmeneen mennessä olin päässyt vauhtiin. Hiljaisuus alkoi, mutta en vaan voinut lopettaa. Musiikkini tuli kuulokkeista niin en mie suunnattomasti voinut ketään häiritä joten jatkoin siis. Puoleenyöhön mennessä alko olla hyvä inspis päällä. Ajattelin että pitäis päästä nukkumaan, mutta jos nyt lopettaisin niin aamulla ei taatusti enää ois ideoita, siispä jatkoin. Tanssimista vähän vaikeutti se et ruokasalin puulattia narisee ihan kauheasti niin piti yrittää liikkeiden lomassa löytää kohdat joissa on vähemmän narinaa etten koko taloa herätä. Noin puol kahdelta olin sit lopultakin valmis. Olin väsynyt, mutta onnellinen ja helpottunut. Tietenkin oisin voinu mennä heti nukkumaan mut oli niin koominen olo että oli pakko kirjottaa nää tuntemukset heti ylös ja sitäpaitsi kun olin tanssinu niin olin ihan ylikierroksilla joka tapauksessa. Siispä istun ruokasalissa syöden tomaattia ja juoden cokista(niin tanssijan ruokavalio että huhhuh) ja kirjoitan tätä päivitystä.

Pitkän tarinani pointti: Tein koreografiaani tänään n. 9 ja puoli tuntia. Tästä ajasta kuusi tuntia oli kuitenkin raivostuttavaa tuloksetonta näperrystä. Heti kun kello läheni kymmentä niin ideoita alkoi kuitenkin syntyä. Mikä ihme siinä on etten pysty tuottamaan mitään luovaa päivällä?! Mikä ihmeen yöeläjä mie oon et kaikki inspiraatio alkaa syntyä sillon kun pitäis mennä nukkumaan? Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin kun koreografia on valmis. Kiitollinen oon!

Tanssikoreografian tekeminen voi olla ihana luova prosessi jossa saa ilmaista itseään ja josta nauttii suunnattomasti. Ajoittain se voi kuitenkin olla asia jota inhoaa eniten maailmassa ja haluaisi vaan hajottaa esineitä ympärillään ja aiheuttaa tuhoa ja ulvoa suureen ääneen. Kun jankkaa koreografiaa uudestaan ja uudestaan musiikin kanssa voi myös alkaa inhota biisejä joista ennen piti, koska kuulee ne niin monta kertaa. Koreografian toistaminen uudestaan ja uudestaan voi myös saada katsomaan sitä aivan liian kriittisesti ja yhtäkkiä haluaakin muuttaa kaiken ja kaikki on huonosti ja koko juttu on naurettava. Uskon, että tottakai Jumala antaa inspiraatiota tanssiin ja liikkeitä, mutta suuresti epäilen, että saisin valmiin koreografian nätissä paketissa. Kyllä koreografian tekeminen vaatii aina kovasti työtä. Jumala voi kuitenkin antaa kärsivällisyyttä jatkaa ja jatkaa vaikka kuinka tuntuisi jumittavan paikallaan. En mie usko että oisin omassa voimassani todellakaan jaksanut 9,5 tuntia väkertää vaikka Pyhä Henkikin sai kyllä osan miun ärtymyksestä osakseen. Onneksi Jumala on kärsivällinen uhmaikäisille lapsilleen! Toki normaalisti olisi järkevää myös pitää taukoa ja levätä yön yli mutta kun inspis iskee niin sillon se iskee. Kaikesta koreografian luomisen ja tanssimisen ajoittaisesta raivostuttavuudesta huolimatta on se kuitenkin vaan niin kamalan ihanaa!

DTS vuoden tanssituotoksia

http://vimeo.com/35272975

Tämä on ensimmäinen tanssikoreografia jonka tein täällä ollessani. Musiikki on Hillsong Unitedin levyltä ja kappale on Draw me closer. Halusin koreografialla kuvastaa miten Jumala ei pakota tai vaadi meitä kääntymään puoleensa vaan antaa meidän itse tehdä päätöksen ja me voimme pyytää häntä vetämään meitä lähemmäs itseään. Isän sylissä on turvallista olla. Tämä koreografia on omistettu rakkaalle serkulleni Teemulle. Tämä video on kuvattu Trondheimissa jossa esitin tämän tanssin paikallisessa kauppakeskuksessa. Laatu ei ole aivan paras mahdollinen ja muutamia ihmisiä kulki jatkuvasti kameran edestä. Siitä huolimatta toivottavasti saatte tästä jotain irti. En saanut myöskään videota ladattua suoraan blogiini joten piti tehdä vaikeimman kautta. Nauttikaa :)

lauantai 14. tammikuuta 2012

Flunssaa, koti-ikävää ja ilon hetkiä

Kotona oli ihana viettää joulu ja tässä vähän tunnelmakuvia

Kotoisan kauniista joulutunnelmista olikin sitten 1.1 illalla aika suunnata junalla Helsinkiin ja seuraavana aamuna lähti aikaisin lento Osloon. Viimeinen päivä oli haikea ja perheen yhteisellä päivällisellä äidin valmistama ihana paisti ja salaatti oli osittain höystetty kyynelillä. Juna-aseman tunnelmat olivat haikeat ja vanhempia piti halata junan lähtö hetkille asti. Tiedossa oli kuitenkin viiden kuukauden ero. Kyl mie tiedän, että loppujen lopuksi aika menee tosi nopeasti, mutta hyvästien sanominen on aina vaikeeta. Junamatka meni Hannan kanssa jutellen ja Helsingissä vietimme kylmän ja vähäunisen yön lentoaseman penkillä. Asiaa ei helpottanut, että joululoman lopussa saamani flunssa oli edelleen voimissaan ja olo oli nuutunut. Tässä tunnelmaa matkan varrelta. Hannaa vähän väsytti

Oslosta jatkoimme junalla matkaa Stavange nimiseen paikkaan josta pääsimme autokyydillä Grimerudiin jossa viivyimme perjantaihin asti YWAM:in työntekijä kokoontumisessa jonne oli tullu porukkaa ympäri Norjaa. Myö saavuttiin Hannan kanssa Grimerudiin aikaisin ja ohjelma alkoi vasta puol kahdeksalta illalla niin sitä ennen meillä oli hyvin aikaa nukkua univelkojamme pois. Grimerudin DTS base on vanha iso maatila alue. Tytöt oli majoitettu liikuntasaliin joka asutettuna näytti tältä.

Maanantai-iltaan mennessä sitten suurin osa meidän koulumme opiskelijoista oli saapunu ja oli ihanaa nähdä taas tuttuja naamoja. Samalla tuntui kyllä tosi oudolta olla taas Norjassa ja koti-ikäväkin kaihersi tavallista enemmän kun olo oli väsynyt ja olin vielä vähän kipeäkin. Päivää piristi kun törmäsimme Norjan DTS:ien kahteen muuhun suomalaiseen. Maanantaina menin kerrankin aikaisin nukkumaan, koska olo oli niin järkyttävän väsynyt, luonnollisesti varsin valvotun uuden vuoden ja matkustamisen jäljiltä.

Tiistaina osallistuin ohjelmaan, mutta jouduin lähtemään kesken kaiken pois kun olo muuttui niin huonoksi, että tuntui että saatan pyörtyä. Sen päivän ja seuraavankin vietin sitten pääosin nukkuen. Tunsin syyllisyyttä, koska meitä oli kehotettu ottamaan kaikki irti ohjelmasta. Toisaalta en ollut antanu itelleni joululomalla mahdollisuutta levätä ja sairastaa kunnolla joten oli vaan hyvä, että sain pari päivää pelkkää lepoa. En mie kipeänä ois saanu siitä ohjelmasta kuitenkaan paljoa irti. Miusta sitäpaitsi tuntu että siellä saírastaessani Jumala opetti minnuu olemaan itelleni armollinen ja antamaan aikaa lepoon ja parantumiseen. Hyväksi kääntyi siis sekin.

Viimeisenä päivänä olin jo suht terveenä ja pystyin osallistumaan ohjelmaan. Ilta seittämästä seuraavan aamun klo seittämään meijän dts oli vastuussa 24/7 rukoushuoneesta, joka toimii Grimerudissakin. Yö oli jaettu vuoroihin ja jokainen tiimi oli vastuussa kaks tuntia, mutta siellä sai kyllä olla pitempäänkin. Se rukoushuone juttu oli tosi mahtava ja anto ajan ja paikan hiljentymiseen ja rauhottumiseen. Oli myös mahtavaa ylistää ja rukoilla yhdessä. Miun tiimin vuoro oli klo 21-23, mutta loppujen lopuks olin siellä rukoushuoneessa aina seuraavan aamun klo 8.45 asti ja menin siitä sitten suoraan aamupalalle. Oli aivan ihanaa ja sain vaan tulla rauhassa Jumalan eteen ja luin Raamattuakin enemmän kuin pitkään aikaan. Välillä nukahdin kun siellä oli sohvia, tyynyjä ja vilttejä ja se oli aivan sallittua. Samalla tuntu sitäpaitsi, että mikä ois sen parempi paikka nukkua kuin Herran huone. Tuntu niin rauhalliselta ja sydämessä lämpöiseltä.

Seuraavana aamuna aloitimme matkan takaisin Ålesundiin selviydyttyämme ensin taistelusta muutaman hajonneen minibussin oven kanssa. Ovet saatiin kuitenkin kiinni ja pysymään paikoillaan ja kiitos Herran, busseissa oli edelleen ovet siinä vaiheessa kun oltiin takaisin Ålesundissa. Viikonloppu meni tavaroita järjestäessä ja nukkuessa ja tuttuihin rytmeihin ja kuvioihin palatessa. Mie olin niin vakuuttunu, että olin joululomalla vieny paljon turhaa tavaraa Suomeen, mutta rinkkaa purkaessani sitä tavaraa tuntui jotenkin olevan paljon enemmän kuin Suomeen lähtiessä. Hetkellisestä epätoivosta huolimatta me kaikki kolme kämppistä saimme laajentuneet matkatavaramme sullottua kaappeihin ja huoneessa mahtui liikkumaan vielä senkin jälkeen.

Koti-ikävä on jotenkin vaivannut minnuu paljon enemmän nyt joululoman jälkeen kuin vaikkapa vuoden alussa. Kaikki jotka olivat kotona viettämässä lomaa ovat valitelleet samaa. Näki kaikkia rakkaita pitkästä aikaa ja pääs asumaan omassa lämpimässä kotitalossa niin on helpompi haikailla tuttujen asioiden, ihmisten ja tutun kielen pariin kun asuu taas maassa jossa kuulee norjaa ja englantia, taloissa on yksinkertaiset ikkunalasit ja välillä aivan järkyttävän kylmä ja jatkuvasti syödään leipää. Yksi tekijä joka on myös lisännyt koti-ikävää on se, että oon edelleenkin ollu kipeänä eikä oo ollu äitiä hoivaamassa vaan oon hytissy kippurassa omassa sängyssäni ja kitannu teetä ja vetäny buranaa poskeen(kohtuudella toki). Nyt onneksi alkaa tuntua, että tää flunssa on pikkuhiljaa kokonaan voitettu. Uuden tietokoneeni nettikin toimii niin on huomattavasti helpompi olla kotipuolessa oleviin ihmisiin yhteydessä.

Maanantaina alkoi taas uusi opetusviikko uusine haasteineen. Aiheena oli lähetys ja oppitunnit olivat todella innostavia ja inspiroivia. Varmaan yhtä jos useampaa puraisi lähetyskärpänen. Itse oon epäilly itsessäni tätä puremaa jo pitempään. Selkeetä maata tai maanosaa ei vielä kyllä oo sydämellä, mutta Jumala näyttää asiat ajallaan. Outreach on myös varmasti aivan loistavaa kokemusta ja saa myös paremmin oikeesti käsitystä mitä lähetystyö on käytännössä. Toki lähetyslapsena siitä käytännöstäkin varsin paljon tiedän, mutta on kuitenkin eri asia lähteä nyt "aikuisena" tai ainakin täysi-ikäisenä kentälle vaikka vain lyhyemmäksi aikaa. Tällä viikolla on ollu jonkun verran tapaamisia sen oman outreach ryhmän kanssa ja on tutustuttu toisiimme ja kohdemaahan ja työnkuvaamme paremmin ja mitä tärkeintä, rukoiltu kohdemaan ja tiimin toimivuuden puolesta. Saatte ehdottomasti armaat blogini lukijat rukoilla outreachin puolesta vaikka en kohdemaata voikaan tässä paljastaa. Jos haluatte tietää niin kysykää miulta henkilökohtaisesti vaikka naamakirjassa.

Yksi meijän koululainen joutui tällä viikolla lähtemään takaisin Yhdysvaltoihin kun hänen viisumiasiat ei ollu kunnossa. Hällä ei ollu viisumia sillon kun hän tuli syksyllä tänne Norjaan ja kun hän anoi täällä uudestaan viisumia hakemus evättiin. Tieto tuli tän viikon alussa. Hän oli tienny jo yli kuukauden että kotiinlähdön vaara on olemassa, mutta kyllä se silti tuli järkytyksenä meille kaikille. Järjestimme hälle läksiäiset: teimme kortin ja leivoimme kaikkea hyvää ja oli taas perintein dance party. Hän sai jotain kautta huomattavan halvan äkkilähdön ja lähti jo aikaisin keskiviikko aamuna. AJ:n puuttumisen todellakin huomaa. On kuitenkin olemassa se mahdollisuus että hän saattaa saada uuden viisumin nopeammin kun anoo sitä Yhdysvalloissa ja hän voisi liittyä outreachille ja tulla vielä viimeiseksi kuukaudeksikin tänne Norjaan. Tän asian puolesta saa ehdottomasti rukoilla. AJ:n lähtö avas ainakin miun silmät sille miten lyhyt tää aika loppujen lopuks on ja ollaan oltu taas paljon yhteisöllisempiä ja oon käyny paljon ihania syvällisiä keskusteluja ihmisten kanssa ja koettanu nauttia pienistä kauniista hetkistä.

Tänään käytiin pienemmällä porukalla kattomassa leffateatterissa The girl with the dragon tattoo. Huhhuh, ei ollu ihan miun herkkyystason omaaville ihmisille suunnattu leffa. Jouduin aika monessa kohtaa kääntämään katseeni pois ja kyl mie muutaman kyyneleenkin vuodatin ja tunnustan, osan aikaa olin piilossa takkini alla ja kurkin varovasti sieltä ja pidin korvia lukossa. Ehkä miun pitäis vaan katsoa niitä muumeja. Kaikesta raakuudestaan huolimatta elokuva oli kyllä erittäin mukaansatempaava ja kirjat voisin kuvitella lukevanikin. Elokuva oli synkkäsävyinen ja jätti aika raskaan olon. Tämän tuntemuksen kanssa en ollut yksin vaan muutkin sanoivat samaa. Pojat pyysivät meiltä tytöiltä anteeksi että olivat pyytäneet meitä katsomaan sitä leffaa, he eivät olleet osanneet odottaa ihan sellaista raakuutta ja kaiken yksityiskohtaista näyttämistä. Elokuva masensi ja sai miettimään maailman pahuutta, mutta onneksi Jeesus on voittanut maailman. Loppuun läjäytän Psalmin 91. Hyveli yöteli!

" Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."