Revontulia, haltijakorvia, naurua ja kyyneleitä

Edellisestä kirjottelu kerrasta onkin jo jonkun verran aikaa. En oo hirveesti ehtiny aikaani tietokoneella viettämään kun tekemistä on niin valtava määrää. Pelkkään asioiden prosessointiinkin menee jo aikaa ja prosessoitavaa asiaa tuntuu tulevan joka päivä lisää. Elämä tuntuu myös välillä olevan yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä on uskomattoman onnellinen olo ja sitten taas tuntuu ettei jaksa tehdä mitään ja on aivan mitätön ja haluais vaan jäädä nukkumaan koko päiväksi. Tänään (tai pikemminkin eilen) on ollut oikein hyvä päivä kuitenkin vaihteeks.

Pari viikkoa sitten oli taas creative week. Opettajamme oli sveitsiläinen Astrid ja lajina oli nykytanssi ja opiskelimme myös koreografiointia. Viikko oli älyttömän inspiroiva ja myös haastava. Opin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni tanssiteoriaa. Viikon lopputuotoksemme oli 15 minuuttia kestävä performanssi. Sen tekeminen oli aika jännittävä prosessi, koska viikon alussa emme vielä yhtään tienneet mitä materiaalia koreografiassa tullaan käyttämään. Jännitysmomentti vielä kasvoi kun torstaihin mennessä tanssi ei ollut valmis ja esityspäivä oli seuraavana iltapäivänä. Ahkeralla työskentelyllä koreografia kuitenkin valmistui noin tunti ennen show and tell-hetkeä. Koreografian teemana oli identiteetti. Alku idea lähti Jesajan kirjan kuolleista luista jotka herätetään henkiin. Alussa siis makasimme läjässä lattialla ja hitaasti meihin alkoi tulla eloa. Yleisö sanoi että oli aika kaamean näköistä kun oli vain läjä ihmisiä ja sitten läjästä alkoi nousta hiljalleen pystyyn käsiä. Koreografiaa oli mahtava tanssia, koska se ei ollu pelkästään tanssia vaan Astrid oli yhdistäny siihen myös puhetta. Kaikki saimme myös tehdä oman näköistämme liikettä, koska kaikkien omia sooloja käytettiin materiaalina. Creative viikko oli jälleen kerran aivan mahtava antoisa. Ehkä parasta antia kaiken teorian lisäksi oli tajuta että tanssiessa ei tarvitse aina olla edes musiikkia. Tanssi ei ole taiteenlaji jonka ainoa tehtävä on elävöittää musiikkia vaan sillä on arvo pelkästään itsessäänkin.

Creative viikon jälkeen olikin vuorossa kaksi asiatäyteistä opetusviikkoa. Ensimmäisen viikon aiheena: Communicating God's heart to the world through the arts. Opettajamme oli englantilainen Sue ja nautin hänen humoristisesta tyylistään ja ihanasta brittiaksentistaan. Viikko myös opetti paljon siitä miten voimme taiteilijoina välittää Jumalan ajatuksia ihmisille ja miten meidän ei pitäisi kavahtaa tarttua vaikeampiinkin aiheisiin.
Kuluneen opetusviikon aiheena oli esirukous ja hengellinen sodankäynti. Odotin jälkimmäisen olevan jotenkin erityisen dramaattista, mutta loppujen lopuksi hengellinen sodankäynti sisältää aivan perusasioita kristittynä elämisestä kuten rukousta ja totuudessa elämistä. Viikko oli antoisa, mutta henkisesti tosi raskas, koska huomasin että miulla on elämässäni joitain asioita jotka estää minnuu antamasta elämääni täysin Jumalan käyttöön ja niistä asioista irroittautumisen prosessi on tosi kivulias. Myöskin kun rukoilimme paljon ja harjoittelimme profetointia miulle tuli välillä sellanen olo, että opettajalle on tärkeintä kuinka monta profetiaa joku saa ja mitä enemmän niin sitä vahvempi kristitty hän on. Itse kun en kovin usein saa kuvia, raamatunkohtia tai mitään muutakaan niin koin aika suurta huonommuuden tunnetta. Onneks kuitenkaan Jumala ei arvota meitä sen mukaan kuinka monta profetiaa myö saadaan. Sen kun vain muistaisin joka päivä.

On miulle sentään joitain rohkaiseviakin asioita tapahtunu. Meillä oli kerran rukous ja ylistyshetki Intian creative dts:n kanssa skypen välityksellä. Oli aika uskomatonta rukoilla yhdessä toisella puolella maailmaa olevien ihmisten kanssa. Yhdessä vaiheessa sitten rukoilimme yhden intialaisen miehen puolesta ja pyysimme Jumalalta rohkaisun sanoja hänelle. Miulle ei yleensä tällasissa hetkissä tuu mitään sanoja tai ajatuksia, mutta tällä kertaa tuli yllättäen mieleen sana. Mie sit skypen kautta välitin tän rohkaisun sanan Intiaan. Oli kyllä aika hurjan kiitollinen mieli, et mie joka en yleensä saa mitään saan rohkaisun sanan miehelle toisella puolella maailmaa.
Toinen kerta kun Jumala puhu uudella tavalla millaseen en oo Suomessa niinkään tottunu oli tällä viikolla. Meidän pitää tehdä ens viikoks prophetic assigment. Toisin sanoen jokaisen koululaisen nimi vastaa jotain numeroa ja myö poimitaan lappu jossa on pelkkä numero. Meijän pitää sitten rukoilla et Jumala näyttäis mitä hän haluaa tällä ihmiselle välittää ja se mitä myö koetaan myö sitten esitetään omalla taiteenlajillamme eli miun pitää tehdä tanssi. Vietin sitten power timeani ja olin aika ahistunu tästä tehtävästä, koska pelkäsin jos Jumala ei vaikka puhuiskaan miulle mitään. Olin nukkunu huonosti ja torkahdin kesken rukouksen. Puoliunessa sit näin kuvan isästä ja tyttärestä ja isä vaan sanoo tyttärelleen yhden psalmin numeron. Säpsähdin hereille, etsin Raamattuni ja sen kyseisen psalmin ja kun luin sen niin miulle vaan tuli selkee tunne et miun pitää pohjata tanssina siihen psalmiin. Tuli niin uskomattoman helpottunu ja kiitollinen ja innostunu olo siitä miten Jumala voi puhua.

Loppuun nyt sitten vähemmän vakavia aiheita. Yhtenä viikonloppuna lähdimme isolla porukalla Ålesundiin yökerhoon juhlimaan yhden tytön synttäreitä ja muuten vain tanssimaan. Meillä on täällä dts:ssä alkoholikielto, mutta itsessään yökerhoon meno ei ole kiellettyä. Valtasimme sitten isolla porukalla yhden karaokebaarin ja olimme taatusti äänekkäimmät ja hulluimmat ihmiset siellä ja hupaisaa oli, että olimme kaikki limpparilinjalla. Meidän iloinen fiiliksemme sai baarin muihin asiakkaisiinkin enemmän eloa ja pian tanssilattia oli aivan täynnä. Jossain vaiheessa muodostui tanssirinki jonka keskellä taitavimmat esittelivät kykyjään. Keskellä oli käynyt tanssimassa ainoastaan miehiä kun joku porukastamme alkoi sitten viittoilla miulle. Jonkun hulluuden puuskan sitten sain ja menin siihen ringin keskelle vetämään jotain street freestylea vaikka en ole edes eleässäni tanssinu streettiä. Piti miun siinä sitten spagaattikin vetää ihan vähän vaan rehvastellakseni. Sain raikuvat suosionosoitukset ja jotkut tuntemattomat miehetkin tuli kehumaan että oon baarin paras tanssija ja oman porukan tyypit oli aivan innoissaan. Täytyy myöntää että pieni turhamaisuuteni kyllä nautti huomiosta suunnattomasti, mutta eniten iloitsin siitä että voitin pelkoni itselleni paljon tuntemattomamman tanssityylin kanssa ja pidin hauskaa.

Mitäs muuta. Näin revontulet ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli aika huikea näky ja sai taas kerran hämmästelemään Jumalan luomistyötä. Toinen hauska asia olivat Halloween naamiaisemme. Meillä oli viime viikonloppuna Taru Sormusten Herrasta maraton, joka inspiroi minnuu pukeutumaan naamiaisiin haltijaks. Sain yheltä tytöltä ihanan harsomekon lainaan ja kun hiukseni ovat pitkät ja vaaleat niin niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Korvista olen kyllä kaikkein ylpein. Käytin niihin pelkkää teippiä ja ne pysyivät koko päivän ja näyttivät erittäin aidolta. Sitten kun vielä yksi tosi lyhyt amerikkalaistyttö Rachel oli pukeutunut hobitiksi niin meillä oli loistava parivaljakko: Frodo Reppuli ja Galadriel. 

Hobitti ystäväni

Normi päivä

Nyt on aika toivottaa hyvää huomenta, koska kello on noin puoli kuusi ja mie en oo nukkunu vielä yhtään. Onneksi on viikonloppu.